Poissaolokohtaus äidin silmin..
Palataan taas välillä ajassa taaksepäin ja käsitellään pienempinä annoksina kokemuksia ja tunteita, jotka on jäänyt syvälle sydämeen.
Millainen on poissaolokohtaus? Tämän kysymyksen olen kuullut monesti ja osaankin jo automaattisesti vastata oppikirjamaisen vastauksen. Einarin poissaolokohtaukset ovat olleet suhteellisen lyhyitä aina 5-20 sekuntia kestoltaan, joten siinä ei juurikaan kerkeä mitään tehdä. Alkuun kohtaukset olivat täysin lamaannututtavia ja lapsi jäi paikoilleen siihen, mitä milloinkin oli tekemässä tai puhumassa. Kohtauksista lapsi ei muistanut mitään jälkeenpäin vaan jatkoi aikaisemmin tehtyä toiminta tai lähti tekemään muuta. Lääkityksen aloitettua kohtaukset muuttuivat siten, että toiminta pysähtyi ja katse pysähtyi, mutta kädet alkoivat tehdä pyörittävää liikettä, tosin eivät jatkaneet sitä toimintaa, mitä ennen kohtausta olivat tekemässä.
Miten sitten kohtauksen tullessa toimimme? Yleensä emme kerenneet ethdä muuta kuin kutsua lasta nimeltä ja pian hän jo virkosi. Joissakin tapauksissa kerkesimme mennä lapsen luo ja laskea käden hänen olkapäälle, jolloin hän yleensä palasi "takaisin". Tärkeää on kuitenkin, että kohtauksen jälkeen turvallinen aikuinen on läsnä varmistamassa, että lapsen vointi on ok ja hän ei säikähdä. Välillä nimittäin Einari oli hieman sekava kohtauksen jälkeen ja meni hetki ennen kuin hän ymmärsi missä on ja mitä tapahtui.
Miltä sellainen kohtaus sitten näin vanhemmasta tuntuu? Äärettömän pahalta. Vaikka lapsen kohtaus ei ulospäin pahalta näytäkään, tyhjä katse lapsen silmissä sattuu äidin sydämeen. Ja vaikka ne kohtaukset eivät meidän tapauksessa pitkiä ole olleet, niin ne sekunnit tuntuu vierestä seurattuna pitkiltä. Pisimmän kohtauksen Einari sai tutkimuksissa ollessaan ja silloin pituudeksi mitattiin reilu 20 sekuntia. Ja voin kertoa, että ne sekunnin kun lapsi ei reagoinut mihinkään tuntuivat minuuteilta. Silloin oli ensimmäinen kerta, kun säikähdin todella lapsen kohtausta ja kauhea ajatus siitä, ettei lapsi enää palaakaan kerkesi käydä mielessä. Onneksi paikalla oli myös hoitaja, jonka rauhoittava käytös auttoi. Minulle suuri onni on, ettei kukaan ollut kertonut kohtausten voivan joskus jopa venyä minuutteihin ja että niissäkin on vaaransa, etteivät mene ohi ilman ensiapua. Ehkä parempi että kuulin sen vasta nyt, kun lapsi on lääkityksen ansioista ollut kohtauksettomana jo useamman viikon!
Nyt vaan kaikki peukut pystyyn, etteivät kohtaukset enää palaa!!
Millainen on poissaolokohtaus? Tämän kysymyksen olen kuullut monesti ja osaankin jo automaattisesti vastata oppikirjamaisen vastauksen. Einarin poissaolokohtaukset ovat olleet suhteellisen lyhyitä aina 5-20 sekuntia kestoltaan, joten siinä ei juurikaan kerkeä mitään tehdä. Alkuun kohtaukset olivat täysin lamaannututtavia ja lapsi jäi paikoilleen siihen, mitä milloinkin oli tekemässä tai puhumassa. Kohtauksista lapsi ei muistanut mitään jälkeenpäin vaan jatkoi aikaisemmin tehtyä toiminta tai lähti tekemään muuta. Lääkityksen aloitettua kohtaukset muuttuivat siten, että toiminta pysähtyi ja katse pysähtyi, mutta kädet alkoivat tehdä pyörittävää liikettä, tosin eivät jatkaneet sitä toimintaa, mitä ennen kohtausta olivat tekemässä.
Miten sitten kohtauksen tullessa toimimme? Yleensä emme kerenneet ethdä muuta kuin kutsua lasta nimeltä ja pian hän jo virkosi. Joissakin tapauksissa kerkesimme mennä lapsen luo ja laskea käden hänen olkapäälle, jolloin hän yleensä palasi "takaisin". Tärkeää on kuitenkin, että kohtauksen jälkeen turvallinen aikuinen on läsnä varmistamassa, että lapsen vointi on ok ja hän ei säikähdä. Välillä nimittäin Einari oli hieman sekava kohtauksen jälkeen ja meni hetki ennen kuin hän ymmärsi missä on ja mitä tapahtui.
Miltä sellainen kohtaus sitten näin vanhemmasta tuntuu? Äärettömän pahalta. Vaikka lapsen kohtaus ei ulospäin pahalta näytäkään, tyhjä katse lapsen silmissä sattuu äidin sydämeen. Ja vaikka ne kohtaukset eivät meidän tapauksessa pitkiä ole olleet, niin ne sekunnit tuntuu vierestä seurattuna pitkiltä. Pisimmän kohtauksen Einari sai tutkimuksissa ollessaan ja silloin pituudeksi mitattiin reilu 20 sekuntia. Ja voin kertoa, että ne sekunnin kun lapsi ei reagoinut mihinkään tuntuivat minuuteilta. Silloin oli ensimmäinen kerta, kun säikähdin todella lapsen kohtausta ja kauhea ajatus siitä, ettei lapsi enää palaakaan kerkesi käydä mielessä. Onneksi paikalla oli myös hoitaja, jonka rauhoittava käytös auttoi. Minulle suuri onni on, ettei kukaan ollut kertonut kohtausten voivan joskus jopa venyä minuutteihin ja että niissäkin on vaaransa, etteivät mene ohi ilman ensiapua. Ehkä parempi että kuulin sen vasta nyt, kun lapsi on lääkityksen ansioista ollut kohtauksettomana jo useamman viikon!
Nyt vaan kaikki peukut pystyyn, etteivät kohtaukset enää palaa!!
Kommentit
Lähetä kommentti