Arjen vuoristossa

Enää muutama päivä ja sitten lapset pääsevät kesälaitumelle. Aurinkoa, rannalla makoilua, hyviä kirjoja ja rentoilua vai onko? Vai olisko se niin kuten eräässä biisissä sanotaan: " Mul on vaan yksi kesäloma, satanut siitä puolet ja tosi kiva, mullon sotkuinen grilli ja takapiha..jne"? Kesäloman alkamista odottaa itsekin aina todella paljon. Mielessä luo mielikuvia ihanasta rennosta kesästä, jolloin voi lasten kanssa nukkua pitkään, lueskella ja viettää aikaa ulkona ilman mitään stressiä riitelyä, käydä puistoissa ja rannoilla sekä tehdä pieniä pyöräretkiä kaupunkiin. Mutta voin jo tässä vaiheessa todeta, että meillä tämä mielikuva ei tule koskaan vastaamaan todellisuutta. Todellisuus iskee silmille jo muutaman lomapäivän jälkeen: lapset tappelee KOKO AJAN tai jos ne ei tappele keskenään, ne kiukuttelee muuten, koko ajan on joku vailla tekemistä tai kavereita ja itsellä olisi töitä vaikka muille jakaa, kun kaikki kotityöt, ruuanlaitto ja siivottomuus iskee päälle arkea en

Nyt kun viimeistä kouluviikkoa viedään, uskallan jo ääneen sen sano, jonka jo parisen viikkoa olen tiennyt. KAIKKI meidän lapsista siirtyy seuraavalle luokka-asteelle. Myös ekaluokkalaisemme, jonka yllä on leijunut puolisen vuotta uhka luokalle jäämisestä. Melkoinen saavutus lapsilta, mutta osan kunniasta otan myös itselleni. Mitä sitten tapahtui? Siihen en osaa vastata muuta kuin että suuri ihme. Vielä reilu kuukausi sitten kaikki näytti siltä, että kirjoittaminen ei lähde millään keinolla käyntiin meidän ekaluokkalaisella. Lukeminen oli kuitenkin joulun jälkeen napsahtanut kohdalleen ja hän jo luki ikätasonsa mukaan. Saimme opettajalta kuukauden aikaa vahvistaa pojan kirjoitustaitoa ja teimme kovasti töitä. Poika teki kotona ylimääräisiä kirjoitusharjoituksia koneella ja käsin. Hän kirjoitti päiväkirjaa, kauppalistoja ja kirjeitä. Ja minä koitin keksiä mitä mielekkäämpiä tapoja oppia liian haastavalta tuntuvaa asiaa. Ja jotenkin se vaan loksahti paikalleen, vaikka vaatikin pal

Kuinka moni meistä teininä päätti, että en tee mitään niin kuin omat vanhempani? Kuinka monet meistä häpesivät omia vanhempiaan ja heidän tapojaan? Eihän omat vanhemmat osanneet tehdä mitään oikein tai edes ymmärtäneet mistään mitään? Itsekin kuulun tähän joukkoon. Ja vaikka joitakin asioita olen tietoisesti halunnut tehdä toisin kuin omat vanhempani, huomaan usein sanovani/toimivani äitini tavoin. Olen elänyt hyvän lapsuuden, vaikka vanhempani olivatkin kiireisiä yrittäjiä, joiden aika meni pitkälti töissä. Itse taas olen tietoisesti tehnyt valinnan siitä, että olen laittanut lapset etusijalle ennen työtä, vaikka se taloudellisesti ei ole ollut kannattavaa. En silti koe, että olisin lapsena jäänyt yksin tai vaille huomiota, mutta siltikin haluan tässä asiassa toimia toisin. Juttelin jonkin aikaa sitten ystäväni kanssa, joka kertoi järjestävänsä kotinsa kaapit samalla tavalla kuin ne lapsuuden kodissa ovat aina olleet. Näihin tapoihin voin myös samaistua itse ja koen, että jois

Ilmoitit tulostasi yllätten. Synnyit hätäsektiolla aamuyöllä ja nukutuksen takia en päässyt näkemään sinua heti. Olit kuitenkin kaikista vaikeuksista huolimatta sitkeä taistelija. Sitä olet edelleen!  Muistan kun pääsin muutaman tunnin päästä sinua katsomaan ja isäsi varoitti minua pelästymästä. Säikähtäneenä kysyin miksi, johon hän vastasi sinulla olevan pitkä, paksu musta tukka. Isäsi oli jo epäillyt sinun vaihtuneen synnytyksessä. Ja olihan se tukka melkoinen, olit oikea peikkopoika. Synnyit perheeseemme kolmantena lapsena, joka ei varmasti ole helppo paikka. Olit vauvana rauhallinen ja viihdyit sitterissä pitkiä aikoja ilman viihdyttämistä, ja en minä kyllä viihdyttämään olisi ehtinytkään isompien sisarusten pitäessä kiireisenä.  Kasvaessani olet edelleen rauhallinen, mutta olet myös voimakastahtoinen ja otit heti oman paikkasi perheessä. Et ole jäänyt isompien sisarusten varjoon vaan puskenut eteenpäin. Tämä lyhyt elämäsi ei ole ollut aina helppo ja niitä vastoinkäymisiä on ti

Kun perustin tätä blogia, en halunnut määritellä tätä mihinkään muottiin kuuluvaksi. Toisaalta en myöskään ajatellut käyttää tätä mitenkään poliittisena kanavana, enhän ole edes poliittisesti mitenkään aktiivinen. Kuitenkin nyt tuntuu, että on pakko ottaa esille yhteiskunnassa esillä oleva asia, joka myös itseäni läheisesti koskettaa, nimittäin uusi varhaiskasvatuslaki ehdotus ja erityisesti sosionomien asema siinä. Ja mikäpä parempi ajankohta tähän poliittiseen kannanottoon, kuin vappu, meidän kaikkien yhteinen työläisten juhla. Luin aiheesta iltalehden kirjoituksen, jossa eräs isä kovasanaisesti kritisoi päiväkotihenkilökunnan ulosmarssia. Hänen kirjoituksessaan sanottiin, ettei työntekijöillä ollut siihen aihetta, sillä sosionomit eivät kuulu päiväkotimaailmaan. Hän kärjisti sillä, että sosionomit ovat vastuuttomia, eivätkä koulutustaustansa takia osaa hoitaa lapsia kuten muut. Ja omaan korvaani särähti pahiten kommentti, jossa sosionomien väitettiin seisovan pihalla puhumassa kes