Arjen vuoristossa

Olemme eläneet nyt puoli vuotta Einarin sairauden kanssa ja puoli vuotta sitten aloitimme siihen lääkityksen. Välillä tuntuu, että koko tämän ajan lääke on tavallaan hallinnut paljon meidän elämää. Alkuun nostimme lääkettä asteittain monen kuukauden ajan, sillä lääke ei tuonut odotettua apua kohtauksiin. Jatkuvasti piti muistaa, missä mennään ja milloin lääkettä pitäisi nostaa ja minkä verran. Myös lääkityksen säännöllisyydestä johtuen olemme koittaneet olla hyvin tarkkoja sen ottamisen suhteen.Alkuun lääkäri ohjeistikin olemaan erittäin tarkka, että lääke annetaan aina samaan aikaan. Tämäkin rajoitti paljon meidän elämää ja kyläilyjä, varsinkin jos lääke ei ollut mukana. Toki me edelleen otamme lääkkeen tunnin tarkkuudella ja se vaatii säännöllistä päivärytmiä, sillä Einari ottaa lääkkeen aamu- ja iltapalan yhteydessä. Kun saimme lääkkeen sille tasolle, että kohtaukset saatiin kuriin, elämää hallitsi lapsen pahoinvointi. Itse uskon pahoinvoinnin, huonon ruokahalun sekä päänsärkyje

Olen hetken pitänyt blogin osalta hiljaisuutta ja tämä johtuu siitä, että olen ollut liian väsynyt sanomaan mitään. Ei ole ollut mitään sanottavaa tai kaikki mitä haluaisi ulos päästää olisi epätoivoinen huuto. Viime viikko oli erittäin raskas Einarin voinnin suhteen. Viikko alkoi sillä, että maanantaina hain jo pojan ensimmäisen kerran kotiin kovan päänsäryn takia. Poika oli niin kipeä kun hänet hain, että hän sanoi: "Koskee niin kovaa, että pelkäsin putoavani sängyltä." Se tuntuu näin äidistä todella pahalta ja sattuu sydämeen. Keskiviikkona oli poika ehtinyt olla koulussa vain puoli tuntia, kun terkkari soitti pojan päänsärystä. Poika sai lääkkeen ja jäi kouluun, mutta kun hain hänet koulusta, oli hän juuri oksentanut. Eipä taaskaan auttanut kun kotiin lepäämään. Päänsärkyä oli myös torstaina ja koko viikon lapsi oli taas niin väsynyt, ettei muuta kuin nukkunut iltapäivät. Viikonloppuna päänsärkyjä ei onneksi ollut. Miltä tämä sitten tuntuu? Ihan helvetin pahalta ja ep

Haluan tänään onnitella sinua 3-vuotais pienokaiseni. Se on jännää, kuinka toisten lasten kohdalla olen jopa toivonut, että he kasvaisivat nopeasti isoiksi, mutta sinun kohdalla haluaisin kynsin hampain pitää kiinni siitä ettet kasvaisi isoksi. Olet minulle edelleen se pieni vauva, joka mahani päällä iltaisin nukkui ja jonka tuoksuun en koskaan kyllästynyt. Vaikka kuinka haluisin pitää vauvastani kiinni, on myönnettävä etten siihen pysty. On kuitenkin ihana huomata, miten sinusta on kasvanut itsepäinen, päättäväinen ja omatoiminen 3-vuotias. Sinulla on selvästi kaikki eväät elämässä selviytymiseen: päättäväisyys, omatahto sekä periksiantamattomuus. Jo nyt näkee, ettei sinun tiellesi tule esteitä, joita et omalla tahdollasi voisi voittaa. Voit siis luottavaisin mielin jatkaa kasvuasi. Onneksi kuitenkin sinulla on vielä matkaa siihen, että olet iso. Vaikka kuinka toistelet päivittäin olevasi iso tyttö, niin joka päivä iltaisin käperryt syliini sanoen, että olet äidin vauva. Ja öisin

Jokin aika sitten silmiini osui blogiteksti, joka käsittelu lapsilukua ja sitä, milloin se on täynnä. Olen itsekin jonkin aikaa samaa aihetta pohtinut, joten päätimpä ottaa kopin ja purkaa ajatuksia kirjoittamalla. Kysymys kuuluukin, Milloin tietää että lapsiluku on oman perheen osalta täynnä? Meillä on perheessä neljä lasta. Emme ole koskaan puhuneet tai suunnitelleet mieheni kanssa sitä, kuinka monta lasta meillä olisi haaveissa. Tiesimme vain heti, että haluamme lapsia. Kolmen lapsen jälkeen tuntui siltä, että nyt meidän perhe on täydellinen ja möin sekä lahjoitin kaiken vauvatavaran pois. Silloin perheemme tuntui olevan riittävän täydellinen. Kuitenkin jo pari vuotta myöhemmin iski se kuuluisa tauti, vauvakuume. Koitin olla elämättä tunteella ja järkeillä asiaa siten, että perheessämme oli haastetta jo riittävästi sekä työmaata kahdelle aikuiselle paljon. Aloitin opiskelun ja koitin etsiä elämässä uusia haasteita perheen ulkopuolelta, mutta kaipaus vauvaa ja vauva-aikaa oli p