Arjen vuoristossa

Kuten jo esittelytekstissä toin ilmi, olen myös leijonaemo. Kun ensimmäinen lapseni sai ADHD-diagnoosin koin tarvetta puhua. Välillä minusta tuntui, että ympärillä olevat ystävät olivat jo liikaakin kuormittuneet meidän perheen ongelmista, joten tarvitsin uuden kanavan purkaa asioita. Silloin löysin tuon aivan mahtavan porukan, leijonaemot, johon hakaudeuin mukaan. Leijonaemot ovat porukka, joka koostuu erilaisista persoonista, mutta yksi asia yhdistää kaikkia: Erityinen arki erityislapsen kanssa. Vaikka meillä jokaisella on omanlainen polkumme kuljettuna ja jokaisen lapsella erilaiset oireet tai erilainen diagnoosi, vallitsee ryhmässä sellainen vahva yhteinen tunne sekä yhteenkuuluvaisuus. Ryhmä kokoontuu kerran kuukaudessa ja välillä tunteita voi purkaa myös sosiaalisessa mediassa. Kokoontumisissa jutellaan ja vaihdetaan kuulumisia, saadaan hyviä vinkkejä toisilta, itketään sekä nauretaan paljon. Siellä tunteet vaihtuvat hetkessä itkusta nauruun ja porukassa vaihdetaan välillä rask

Huh kun väsyttää, mutta laitan kuitenkin tältäkin päivältä jotakin hyvää ylös. Olisi niin helppo jättää kirjoittamatta ja sitten se unohtuu huomennakin, joten en anna periksi huonoinakaan hetkinä: - Ihana lämpö ja auringon paiste - Lenkki ystävän kanssa pitkästä aikaa, nyt jaksaa taas - Lapset sai pakotettua rannalle, jossa ihanaa aurinkoterapiaa lasten intoa katsellen - Ystävän kirjoittama tsemppausviesti

Eilen tulimme reissusta kotiin. Kotiin, jonka yhdessä olemme remontoineet vuosien saatossa mieleiseksi. Kotiin, johonka ihastuimme ensisilmäyksellä ja jo kotimatkalla näytöstä palasimme tekemään tarjouksen. Kotiin, johon liittyy paljon muistoja. Kotiin, johon kaksi nuorista lasta on kannettu synytysosastolta. Kotiin, josta en ollut valmis vielä jonkin aikaa sitten luopumaan. Kun eilen kotiuduimme, vastassa oleva talo ei jostain syystä tuntunut kodilta. Ensimmäisen kerran viime keväänä alkoi tuntua, ettei jaksa panostaa kodin laittamiseen enää. Koko kesänä ei pihan laittaminen ole kiinnostanut ollenkaan ja nyt se rehottaakin kaikkine rikkaruohoineen ja kuolleine kukkineen naapurien ilona. Kaikkialla sisällä ja ulkona vallitsee kauhea kaaos, jonka taltuttamista en osaa aloittaa. Ja eilen kotiin tultuamme vastassa oli olohuoneen valloittaneet muurahaiset sekä pihalla kokonaan kaatunut omenapuu omeinoineen..Epätoivo iski vasten kasvoja. Oliko nämä merkkejä siitä, että nyt olis aika vaiht

Olen viimeiset 10 vuotta viettänyt kesät kotona lasten kanssa. Tämä on ollut helpoin järjestely ja emme ole tarvinneet järjestellä lapsille kesäksi hoitoa tai muuta toimintaa. Lisäksi pidän tärkeänä, että lapset saavat viettää, niin päiväkodissa ja koulussa ollessaan, myös kunnolla lomaa vailla aamuheräämisiä. Niin siis myös tänä kesänä... Meidän kesälomat on aina koostunut pitkälti normaaliarjesta ja reissut on ajoitettu miehen loma-aikoihin. Olen kuitenkin ihminen, joka ei jaksa lojua kotona koko kesää, joten haluan keksiä myös lapsille erilaista aktiviteettia, kuten uimareissuja, retkiä torille ja pyöräretkiä. Niin siis myös tänä kesänä.. Positiivista uutta tähän kesään meille toi lasten harrastusten kautta tulleet leirit, joista ensimmäinen oli Eemelin unelmien jääkiekkoleiri. Eemeli pääsi Teemu Selänteen pitämälle kiekkoleirille Vuokattiin ja oli siis ekaa kertaa yötä yksin vieraassa ympäristössä. Leiri kesti 5 päivää ja kaikki meni tosi hyvin. Itse vietimme lomaa sillä aikaa

Nyt on kotiin palattu, ei ehkä niin unelmalomalta. Oli uskomattoman väsyttävä ja raskas reissu kaikin puolin liittyen meidän erityiseen elämään. Kirjoitan tästä lisää, kun olen toipunut reissuväsymyksestä sekä pahimmasta tunnemyllerryksestä. Mutta kuten aina, oli reissussa paljon hyvääkin: - Laatuaikaa pienimmän kanssa Titi-Nalle talossa (Isommat viettivät aikaa isänsä kanssa) - Paljon uimista kylpylässä, jossa pieninkin nautti vesiliukumäestä isänsä sylissä ja Einarikin ylitti     itsensä ja uskalsi mäkeen (Voi sitä iloa ja riemua siitä) - Koko rahan edestä huvittelua särkänniemessä (Tosin itse en laitteisiin voi mennä) - Paljon jäätelöä ja hyvää ruokaa eikä yhtään ruuanlaittoa - Valmis ja runsas aamupalapöytä hotellissa

Olimme saaneet Einarin kohtauksille nimen ja osasimme toimia sen mukaan. Muut ympärillämme olivat enemmän varovaisia kuin me itse (voitteko muka mennä uimaan tai laskettelemaan..), me vain halusimme jatkaa normaalia elämää... Minä purin ahdistustani lapsen sairaudesta puhumalla. Puhuin tutuille, puhuin ystäville, puhuin vertaistuelle...En itkenyt, sillä en halunnut lasten näkevän ahdistusta ja pahaaoloani.. Minä vain suoritin päiviä eteenpäin..Toisaalta teen sitä vieläkin.. Einarin lääkitystä nostettiin asteittain, mutta kohtaukset eivät hävinneet. Välillä oli päiviä, jolloin emme kohtauksia nähneet, mutta seuraavana päivänä niitä tulikin sitten senkin edestä. Lapsi alkoi voida pahoin, oksennella ja kärsi kovista päänsäryistä (osa oireista on edelleen). Lopuksi jouduimme nostamaan lääkkeen 6 tablettiin päivässä ja se tuntui hurjalta. Silloin hävisi lapselta ruokahalu ja Einaria alkoi etomaan kaikki hajut sekä melkein kaikki ruuat. Soitin lääkärille ja pääsimme kiireellisesti tutkim

Epilepsia, sana jota en koskaan ollut uskaltanut sanoa ääneen..Puoli vuotta sitten alkoi Einari pysähtyä yhtäkkiä. Kesken puheen lopetti puhumisen, kesken leikin leikkimisen, kesken syömisen syömisen..Aluksi se jopa huvitti meitä- uskomaton taito jäädä miettimään asioita (olihan lapsemme aikaisemminkin jäänyt omiin aatoksiin tai mielikuvitukseen). Kunnes poissaolot lisääntyivät.Niitä oli päivittäin, useita. Silloin ensimmäisen kerran hiipi ajatus päähäni, voisiko se olla..mutta sitä sanaa en uskaltanut sanoa ääneen edes miehelleni. En uskaltanut ottaa sitä heti puheeksi päiväkodissa, en missään.. Sitten huolestui mieheni (Hänellä ei ole tapana pienistä huolestua..) ja sitten muutkin ympärillä alkoivat huomata poissaolokohtaukset. Otin varovasti asian esille esikoulun palaverissa, jossa olivat mukana myös psykologi. Ja yhtäkkiä asia alkoi vyörymään eteenpäin, asia otettiin erittäin vakavasti, vaikka koitin itse hieman naurahtaa ja muistutin pojan taipumuksesta jäädä omiin ajatuksiin..Ja

Tämä päivä meni pakkaillessa ja siivoillessa, sillä aiomme suunnata reissuun..Positiiviset koostan koko reissun ajalta yhteen julkaisuun. - Onnistunut ruokailuhetki ABC:llä (meidän lapset eivät hyppineet ympäriinsä), Rossoon emme vielä    uskaltautuneet..:D - Hetken aikaa siisti koti - Lomallelähtö fiilis - Tämä lastenohjelmien aikainen ihana hiljaisuus (isommat koneillaan hetken aikaa)

Millaista elämä on ADHD-lapsen äitinä? Usein vastaan, että samanlaista kuin muidenkin, vai onko sittenkään. Tämä kaikki on niin osana meidän arkea kaikkine raivokohtauksineen, etten edes osaa erotella sitä "normaalista" arjesta. Mutta niinä hetkinä, kun meillä on käymässä joku lapseni kanssa samanikäinen ns. tavislapsi, tunnen sen piston sydämessäni: "Tälläistäkö se olisi ilman tuota kirottua kirjainyhdistelmää?" Mutta älkää luulko että vaihtaisin lastani tai elämääni teidän kanssanne! Rakastan tätä kaikesta huolimatta...Mutta nyt siihen elämään.. Elämä Eemelin kanssa on ollut yhtä vuoristorataa. Välillä on tasaisempia kausia ja välillä paukkuu kunnolla. Lapseni vaatii paljon liikettä ja tekemistä elämäänsä, joka erityisesti korostuu näin kesälomalla. Koko ajan pitäisi olla jotakin johon purkaa aktiivisuutta tai sitten se puretaan toisten kiusaamiseen. Myös nyt harkkojen ollessa tauolla huomaa selvästi, että kaikki se energia purkautuu vääriin asioihin. Nopea ja l

Tänään oli pitkästä aikaa ihan kotipäivä, joka meni sisällä sadetta paossa: - Sain pyykkivuoret taltutettua - Tonnikalasalaatti pitkästä aikaa - Lapset kavereiden kanssa - Pakkaaminen hyvällä mallilla

" Älä usko lauluihin, ne tekee susta haaveilijan Ne voi saada sut kaivelemaan asioita, Joilta mielesi koittaa sua suojella Niil on taipumus sotkee kaikki ajatukset ja jättää kaaokseen Meistä jokainen on polku jonnekin Mutta viisaus on siinä, että ymmärtää Ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois Ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys Kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys Ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta Valot pimeyksien reunoilla" (Apulanta, valot pimeyksien reunoilla) Musiikki on aina minulle tärkeä osa elämää. Musiikkiin liittyy monet muistot, niin hyvät kuin huonot. Monet biisit myös liittyvät tiettyihin elämäntapahtumiin ja saavat siten oman merkityksensä. Aikaisemmin soitin itsekin pianoa ja kosketinsoittiamia, mutta nyt kosketinsoitin on jo yli 10 vuotta pölyttynyt kaapissa. Haaveni on , että vielä joskus sen otan esille ja alan soittaa uudelleen, saahan kaikesta aina haa

Ensin on purettava menneisyys, jotta pääsee eteenpäin. Näin joudun myös tekemään tämän blogin kanssa. Jotta voin kohdata tunteeni, on mentävä ajassa taaksepäin ja kirjoitettava ulos ne asiat sekä tunteet, jotka vaikuttaa minuun aina. Osa niistä on asioita, joita olen viimeiseen asti vältellyt käsiteltävän ja arjen kiireessä saanut painettua mielen syövereihin. Koitan toki välillä kirjoittaa myös iloisemmista asioista ja tuoda meidän nykyelämää esille ja toivonkin ettei kaikki tämä sekoita teitä lukijoita. Pahoittelen siis jos kirjoitukset eivät aina ole loogisessa järjestyksessä. Meidän lapsiperhe arki 3 pienen lapsen kanssa oli hyvin kiireistä ja aika ajoin erittäin raskasta. Raskaammaksi sen teki esikoisen Eemelin jatkuva energisyys, uhkarohkeus sekä impulssisuus. Eemeli oppi kävelemään jo ennen kun juhlittiin 1-vuotissynttäreitä, tai pitäisikö sanoa juoksemaan ja sen jälkeen häntä ei pysäyttänyt kuin seinät, kirjaimellisesti. Poika juoksenteli parkkipaikoilla, hävisi pihasta kun k

Koska puran vuosia sisällä olleita tuntojani, ovat monet kirjoitukseni raskaita ja negatiivisen sävyisiä. Kuten jo alkuun sanoin, etten halua kirjoittaa mitään itkuvirttä, päätin aloittaa itselleni blogihaasteen. Olen melko pessimistinen ja negatiivisesti ajatteleva ihminen, joten päätin alkaa miettimään joka ilta myös niitä asioita, jota ovat sinä päivänä ollut hyvin. Haluan myös jakaa perheemme hyviä hetkiä teidän muiden kanssa, joten pyrin kirjoittamaan päivittäin erikseen päivän positiiviset-julkaisun. Tästä siis alkaa tämän päivän positiiviset: - Käynti mummolassa - Grillasin ekan kerran itse puugrillillä (tosin en ole grillannut muullakaan) ja onnistuin hyvin - Minun ja Emilian jäätelökokeilu meni nappiin - Sain työstettyä paljon blogia ja oloni on kevyempi - Päiväunet autossa ja virkeämpi olo

Vuonna 2014 syksyllä syntyi perheeseemme koko perheen silmäterä Ilona. Isommat sisarukset olivat kovia hoitamaan pientä neitiä ja edelleen Ilona on koko perheen ilopilleri. Ekan kerran vietin rauhallisen vauva-ajan ja kaikki oli jotenkin rennompaa kuin ennen. Ilona on musikaalinen ja nauttii laulamisesta sekä tanssimisesta. Tarkoitus olisikin aloittaa satubaletti ensi syksynä ja muskarissa olemmekin jo käyneet. Hän tykkää leikkiä ja nauttii siitä, kun sisarukset ottavat hänet mukaan leikkeihin. Mutta luonnettakin jo löytyy ja välillä hän on kuin pikku pippuri. Omatahto pitäisi aina saada läpi ja kun kaikki ei mene oman mielenmukaan sen kuulee naapuritkin. Uhmaikää pahimmillaan, tai parhaimmillaan.. Syksyllä Ilona aloittaa päiväkodin, joten arkemme muuttuu merkittävästi. Paljon olen tältä neidiltä oppinut ja äidiksi kasvanut uudella tapaa. Monen vuoden väsymyksen jälkeen äitiydestä on oppinut nauttimaan sekä huomaamaan ne pienetkin hyvät hetket. " Kuin karhuemo pentujaan ja

Ei montaa vuotta vierähtänyt kun perheemme koko kasvoi taas vuonna 2010, ihanalla pienellä yllätyksellä, omalla pienellä peikko pojallamme, EINARILLA. Synnytys oli erilainen ja päätyi hätäsektioon, jonka vuoksi en päässyt heti näkemään pikkuista. Kun heräsin ja olin lähdössä katsomaan lasta teholle, mieheni aloitti varovasti: "Lupaathan ettet säikähdä kun näät vauvan". Totta kai suuri hätä iski heti, kunnes mieheni jatkoi: " Hänellä on paksu musta tukka." Ja olihan se, paksu ja tumma tukka, minun omalla peikkopojalla. Vauva-aika oli aikamoista pyöritystä, jonka keskellä Einari vain tyytyväisesti katseli. Hän oli ihana rauhallinen hymypoika, jota hän on vieläkin. Einari on nyt aloittamassa koulutiensä, johon valitettavasti alkuun liittyy hieman rajoituksia epilepsia myötä(Näihin palaan myöhemmin omassa kirjoituksessa). Hän on kuitenkin erittäin innolla lähdössä kouluun. Einari on vahvatahtoinen kuten sisaruksensakin, mutta myös erittäin kohtelias (tätä monet aikuis

Kerkesin vasta hetken opetalla elämää äitinä esikoisen kanssa, kun perheemme kasvoi pienellä tytön tylleröllä. Neitimme jota tässä blogissa tulen kutsumaan nimellä, EMILIA, syntyi eräänä kauniina elokuisena sunnuntai aamuna vaikean synnytyksen jälkeen. Muistan kuinka kätilö sanoi, että sunnuntain lapsista tulee kauniita ja sitä hän onkin. Hetken jouduimme pelkäämään menettävämme hänet, mutta sitkeästi hän taisteli takaisin meidän onneksemme. Emilia oli vauvana rauhallinen ja erilainen, ei niin vaativa kuin veljensä. Isommaksi kasvettua meille kuitenkin selvisi kuinka vahvatahtoinen ja päättäväinen neiti on kyseessä. Hän on myös erittäin omatoiminen ja itsenäinen eikä juurikaan apuja kysele, josta välillä tunnenkin omantunnon pistoksen. Keskimmäisen rooli ei aina ole helppo ja huomiota joutuu jakamaan pienestä lähtien. (Tästäkin aiheesta lisää myöhemmissä julkaisuissa) Emilia on nyt siis jo kolmasluokkalainen ja erittäin reipas sellainen. Omat haasteensa neidillä on ilmennyt kouluss

Mietin koska lapset ovat minun elämässä tärkeintä, niin he varmasti tulevat olemaan esillä tämän blogin elämässä. Monet asiat ja omat ajatukseni koskettavat lapsia/ heihin liittyviä asioita ja siksi teille lukijoille on reilumpaa, että olen heidät esitellyt. Koska jokainen heistä on oma persoonansa, haluan omistaa jokaiselle oman kokonaisen julkaisun. Olen ollut äiti kohta 11-vuotta, sillä esikoisemme pieni, mutta sitäkin sisukkaampi poikamme syntyi vuonna 2006 itsenäisyyspäivän jälkeisenä aamuyönä. Ja itsepäinen hänestä tulikin ja on edelleen. Tämä meidän pieni herra, jota tässä blogissa tulen kutsumaan EEMELIKSI, on kasvattanut meitä enemmän kuin me häntä. Hän on vuosi vuodelta tuonut eteemme uusia haasteita ja asioita joihin me olemme olleet täysin epävalmiita, mutta joiden ansioista olemme kasvaneet vahvemmiksi vanhemmiksi. Ja niin on aika juossut (kuten poikakin) siihen pisteeseen, että tämä herra on lähdössä viidennelle luokalle ja kovasti itsenäistyy monissa asioissa. Eemeli

Mietin miten aloittaisin tämän blogini, joka on muuten minulle ensimmäinen ja koko juttu ihan uutta..No ajattelin että voisin esitellä itseni, joten tässä tulee.. Minä olen 32-vuotias, niin mikä minä sitten olen..Minä olen.. - NAINEN, tosin en kovin naisellinen ja kaunis, ylipainoinenkin.. - ÄITI x4, keskinkertainen sellainen ja usein jopa sen alle - VAIMO, ylihuolehtiva ja väsynyt sellainen - SOSIONOMI, joka ei ole päivääkään niitä töitä tehnyt - KOTIÄITI, ei yhteiskunnassamme kovinkaan arvostettua - TYTÄR, välillä kovin kiittämätön - SISKO, etäinen sellainen - YSTÄVÄ, jolla ei muka ole koskaan aikaa - LEIJONAEMO, joka taistelee väsymykseen asti lastensa puolesta Ja miksi tämä blogi? Se on kertomus tästä kaikesta, elämästäni. Se sai alkunsa eräänä väsyneenä aamuna lomalta palatessamme, lomalta joka oli kaukana täydellisyyttä. Kirjoitin ekan kirjoituksen ruutupaperille autossa ja hetken jo meinasin jättää tämän rohkeuden puuttuessa julkaisematta. Mutta koska päätin aloitt