ADHD tuli ja jäi asumaan
Ensin on purettava menneisyys, jotta pääsee eteenpäin. Näin joudun myös tekemään tämän blogin kanssa. Jotta voin kohdata tunteeni, on mentävä ajassa taaksepäin ja kirjoitettava ulos ne asiat sekä tunteet, jotka vaikuttaa minuun aina. Osa niistä on asioita, joita olen viimeiseen asti vältellyt käsiteltävän ja arjen kiireessä saanut painettua mielen syövereihin. Koitan toki välillä kirjoittaa myös iloisemmista asioista ja tuoda meidän nykyelämää esille ja toivonkin ettei kaikki tämä sekoita teitä lukijoita. Pahoittelen siis jos kirjoitukset eivät aina ole loogisessa järjestyksessä.
Meidän lapsiperhe arki 3 pienen lapsen kanssa oli hyvin kiireistä ja aika ajoin erittäin raskasta. Raskaammaksi sen teki esikoisen Eemelin jatkuva energisyys, uhkarohkeus sekä impulssisuus. Eemeli oppi kävelemään jo ennen kun juhlittiin 1-vuotissynttäreitä, tai pitäisikö sanoa juoksemaan ja sen jälkeen häntä ei pysäyttänyt kuin seinät, kirjaimellisesti. Poika juoksenteli parkkipaikoilla, hävisi pihasta kun katseen hetkeksi käänsi ja oli välillä ihan mahdoton. Silloin aloin epäillä, ettei kaikki välttämättä olisi vain poikien energisyyttä.
Otin asian esille useamman kerran neuvolassa mutta vastaus oli aina sama: "Pojat on poikia ja kyllä se vielä rauhoittuu." Samaan aikaan pojalla oli suuria vaikeuksia puheenkehityksessä ja jo 2-vuotiaana pääsimme puheterapeutille, josta tulikin meidän perheen pelastusrengas. Eemelillä todettiin 3-vuotiaana dyspraksia eli kielenkehityksen motorinen vaikeus. Puheterapia kesti 4-vuotta. Puheterapeutti ohjasi meidät myös toimintaterapia arvioon ja sille tielle jäimme yli kahdeksi vuodeksi, sillä seuraava uusi diagnoosi oli aistiyliherkkyys. Tämä näkyi meillä sinä, että poika reagoi pieniinkin ääniin, keskittyminen oli vaikeaa sekä vaatteet tuntuivat huonoilta. 4-vuotiaana Eemeli oli päiväkodissa, jossa ennen VASU-keskustelua sain kotiin luettavaksi arviointi paperin lapsestani. Ja se ei ollu mukavaa luettavaa..Minä luin ja itkin..Luin siitä kuinka lapseni oli vaikea, ei pysynyt paikallaan yms..Mutta kukaan ei ollut koskaan kertonut ongelmista päiväkodissa suoraan. Ja taas puheterapeuttimme ojensi auttavan käden ja ohjasi meidät psykologin tutkimuksiin keväällä ennen esikoulun alkua vuonna 2012.
Pääsimme siis tutkimuksiin ja samalla minä pääsin ekaa kertaa puhumaan jollekin ulkopuoliselle. Pääsin purkamaan arkea ja sen rankkuutta. Se oli vaikeaa, mutta myös helpottavaa. Esikouluun olimme Eemelin ilmoittaneet koululle. Tutkimusten päätyttyä saimme diagnoosin. Eemelillä on ADHD. Otin asian tyynesti lääkärin vastaanotolla, olihan asia minulle muutenkin tuttua. Samalla päädyimme hakemaan esikoulupaikkaa pienryhmästä, joka myöhemmin osoittautui erittäin hyväksi vaihtoehdoksi. Menin päivästä toiseen, suoritin ja elin. Ensimmäisen romahduksen koin vasta muutama viikko juhannuaaton aattona myöhemmin, kun posti toi kotiin lääkärinlausunnon kirjallisena. Ne sanat siinä paperilla tutuivat todemmilta ja kovemmilta kuin lääkärin sanomana. Miten minä osaisin kasvattaa lasta, jolla on ADHD ja miten lapseni tulisi loppuelämässä pärjäämään...Muistan kuitenkin ystäväni sanat, jotka ovat kantaneet vaikeinakin aikoina: "ADHD ei muuta lasta, vaan kasvatat edelleen samaa lasta kuin ennenkin". Ja tottahan se on..Lapsellani on ollut aina ADHD ja se että se lukee paperilla ei lastani muuta. Ainoa asia mikä vieläkin huolettaa on se, että kun se lukee paperilla se seuraa lastani aina.
Olin itse tehnyt opiskelujen aikana työharjoitteluja erityisesti ADHD-lasten parissa ja silloin ajattelin, että melkein mitä vaan kunhan ei omilla lapsillani olisi ADHD. No se mitä eniten pelkää, sen sitten saa ja nyt minulla on maailman ihanin ja "kamalin" ADHD-poika. Ja ajatuksenikin ADHD:n elämää kohtaan ovat täysin toiset..Me olemme pärjänneet melkoisen hyvin eikä todellakaan enää ADHD ole se asia, jota eniten pelkäisin perheemme kohtaavan. Asiat ovat saaneet oikeat mittasuhteet ja tämä kirjainsarja on vain osa lapseni luonnetta ja persoonaa. Koska tämä asia on seurannut perhettämme jo usean vuoden ajan ja olemme käyneet läpi huonoja ja parempia aikoja, saaneet lääkityksen ja ollut ilman, palaan tähän vielä muissakin julkaisuissa. Muuten tästä tulisi kokonainen romaani.
Meidän lapsiperhe arki 3 pienen lapsen kanssa oli hyvin kiireistä ja aika ajoin erittäin raskasta. Raskaammaksi sen teki esikoisen Eemelin jatkuva energisyys, uhkarohkeus sekä impulssisuus. Eemeli oppi kävelemään jo ennen kun juhlittiin 1-vuotissynttäreitä, tai pitäisikö sanoa juoksemaan ja sen jälkeen häntä ei pysäyttänyt kuin seinät, kirjaimellisesti. Poika juoksenteli parkkipaikoilla, hävisi pihasta kun katseen hetkeksi käänsi ja oli välillä ihan mahdoton. Silloin aloin epäillä, ettei kaikki välttämättä olisi vain poikien energisyyttä.
Otin asian esille useamman kerran neuvolassa mutta vastaus oli aina sama: "Pojat on poikia ja kyllä se vielä rauhoittuu." Samaan aikaan pojalla oli suuria vaikeuksia puheenkehityksessä ja jo 2-vuotiaana pääsimme puheterapeutille, josta tulikin meidän perheen pelastusrengas. Eemelillä todettiin 3-vuotiaana dyspraksia eli kielenkehityksen motorinen vaikeus. Puheterapia kesti 4-vuotta. Puheterapeutti ohjasi meidät myös toimintaterapia arvioon ja sille tielle jäimme yli kahdeksi vuodeksi, sillä seuraava uusi diagnoosi oli aistiyliherkkyys. Tämä näkyi meillä sinä, että poika reagoi pieniinkin ääniin, keskittyminen oli vaikeaa sekä vaatteet tuntuivat huonoilta. 4-vuotiaana Eemeli oli päiväkodissa, jossa ennen VASU-keskustelua sain kotiin luettavaksi arviointi paperin lapsestani. Ja se ei ollu mukavaa luettavaa..Minä luin ja itkin..Luin siitä kuinka lapseni oli vaikea, ei pysynyt paikallaan yms..Mutta kukaan ei ollut koskaan kertonut ongelmista päiväkodissa suoraan. Ja taas puheterapeuttimme ojensi auttavan käden ja ohjasi meidät psykologin tutkimuksiin keväällä ennen esikoulun alkua vuonna 2012.
Pääsimme siis tutkimuksiin ja samalla minä pääsin ekaa kertaa puhumaan jollekin ulkopuoliselle. Pääsin purkamaan arkea ja sen rankkuutta. Se oli vaikeaa, mutta myös helpottavaa. Esikouluun olimme Eemelin ilmoittaneet koululle. Tutkimusten päätyttyä saimme diagnoosin. Eemelillä on ADHD. Otin asian tyynesti lääkärin vastaanotolla, olihan asia minulle muutenkin tuttua. Samalla päädyimme hakemaan esikoulupaikkaa pienryhmästä, joka myöhemmin osoittautui erittäin hyväksi vaihtoehdoksi. Menin päivästä toiseen, suoritin ja elin. Ensimmäisen romahduksen koin vasta muutama viikko juhannuaaton aattona myöhemmin, kun posti toi kotiin lääkärinlausunnon kirjallisena. Ne sanat siinä paperilla tutuivat todemmilta ja kovemmilta kuin lääkärin sanomana. Miten minä osaisin kasvattaa lasta, jolla on ADHD ja miten lapseni tulisi loppuelämässä pärjäämään...Muistan kuitenkin ystäväni sanat, jotka ovat kantaneet vaikeinakin aikoina: "ADHD ei muuta lasta, vaan kasvatat edelleen samaa lasta kuin ennenkin". Ja tottahan se on..Lapsellani on ollut aina ADHD ja se että se lukee paperilla ei lastani muuta. Ainoa asia mikä vieläkin huolettaa on se, että kun se lukee paperilla se seuraa lastani aina.
Olin itse tehnyt opiskelujen aikana työharjoitteluja erityisesti ADHD-lasten parissa ja silloin ajattelin, että melkein mitä vaan kunhan ei omilla lapsillani olisi ADHD. No se mitä eniten pelkää, sen sitten saa ja nyt minulla on maailman ihanin ja "kamalin" ADHD-poika. Ja ajatuksenikin ADHD:n elämää kohtaan ovat täysin toiset..Me olemme pärjänneet melkoisen hyvin eikä todellakaan enää ADHD ole se asia, jota eniten pelkäisin perheemme kohtaavan. Asiat ovat saaneet oikeat mittasuhteet ja tämä kirjainsarja on vain osa lapseni luonnetta ja persoonaa. Koska tämä asia on seurannut perhettämme jo usean vuoden ajan ja olemme käyneet läpi huonoja ja parempia aikoja, saaneet lääkityksen ja ollut ilman, palaan tähän vielä muissakin julkaisuissa. Muuten tästä tulisi kokonainen romaani.
Kommentit
Lähetä kommentti