Arjen vuoristossa

Tätä aihetta olen pyöritellyt päässäni jo jonkin aikaa ja miettinyt, miten sen auki kirjoittaisin. Ilmiö, joka varsinkin nyt jo kouluikäisen tyttölapsen äitinä pelottaa, on ulkonäköpaineet, joita ympäristö luo meille kaikille. Lapsemme, kuten itsekin aikoinaan ja jopa vieläkin, haluavat kuulua porukkaan, olla "suosittuja" ja tulla hyväksytyksi toisten silmissä hinnalla millä hyvänsä. Meillä tämä ilmiö on pikkuhiljaa alkanut tyttäreni kohdalla tulla ajankohtaiseksi. Kolmannen luokan myötä on alkanut tulla enemmän paineita ulkonäköön liittyen: vaatteiden pitäisi olla tietynlaisia ja meikatakin pitäisi.. Siis MEIKATA kolmannella luokalla, mutta kun muutkin... Me vanhemmat näemme täydellisen tyttären, jonka tehtävä olisi leikkiä huolettomasti eikä kantaa paineita meikkaamisesta sekä ulkonäöstään. Huolestuttavinta oli, kun lapseni kerran oli huolissaan siitä, ettei pääse mukaan leikkeihin jos ei meikkaa. Mihin tämä maailma on menossa, että lapsiemme täytyy aikuistua niin aika

Muistatteko, kun lapsena oli niitä ystäväkirjoja, jotka kulkivat luokassa ympäriinsä. Joita täytettiin jopa tunneilla opettajan hermostumiseen asti. Omalla tyttärelläkin on tälläinen kirja, mutta se ei enää näytä olevan in. Päätin nyt ystävänpäiväviikon kunniaksi täyttää teille nähtäville silloisen ystäväkirja sivun sekä nyt päivitetyn: VUONNA -93 ja 94 Kotikaupunki: Juankoski Tähtimerkki: Härkä Ikä: 8 ja 9 Hiusten väri: Vaalea Silmien väri: Sininen Sisarukset: Veli Harrastukset: Partio,tanssi,pianon soitto Mukavin urheilulaji: Sähly, uinti Paras lukemani kirja: Kultainen Salama Eläin josta pidän: Koira, kissa ja hevonen Paras näkemäni elokuva: Kaunotar ja Hirviö, Beethoven Paras kuulemani levy: Linnunpoika?, Taikapeili Lempiruoka: Kala, pitsa Mukavin kouluaine: Käsityö Paras tv-ohjelma: Metsolat, Blondi tuli taloon Inhoan: Käärmeitä Pidän: kavereista, perheestä Lempiväri: Lila, musta, valkea Lempikukka: Orvokki Toiveammatti: Opettaja Toivon kovasti, että: S

Mä voin tulla sun luokse, Kun tarviin yösijaa ku päivät ohi juoksee enkä niistä kiinni saa sun sohval on lämmin, ku ulkona ukkostaa ku mun pyykit on pitkin ja en haluu himaan sanot pääasia et oli kivaa vaik viikonloppuna kämmin, se sua vaan huvittaa kun mä oon juonu liikaa eikä ole enää hauskaa kaadat vettä mun lasiini sanot että se on viinii ku elämä on vähän rankkaa viet mut jäätelölle rantaan kun putoon asfalttiin ni sä oot mun trampoliini sä voit lähtee mun luota ja muuttaa Meksikoon jos ne ei pidä susta huolta mä luurin päässä oon ja tuun kentälle vastaan, jos haluut kotiin kun mä oon juonu liikaa eikä ole enää hauskaa kaadat vettä mun lasiini sanot että se on viinii ku elämä on vähän rankkaa viet mut jäätelölle rantaan kun putoon asfalttiin ni sä oot mun trampoliini ku kaikki ympärillä muuttuu, enkä tiedä mitä kuuluu saat jutuistani kiinni sä oot mun trampoliini saat mut tunteen itseni hyväksi, kun luulen että oon kauhee vilkutan sulle; moikka, en hyvästi, kun nyt mee

Näin ystävänpäiväviikon kunniaksi ajattelin kirjoittaa useamman ystävyyttä käsittelevän/sivuuttaman julkaisun. Aloitan tämän usein itseäni pohdituttavalla asialla eli lasteni ystävyyssuhteilla. Meillä on neljä toisistaan hyvin erilaista lasta, niin myös ystävyysasioissa. Esikoisemme on aina ollut ryhmätilanteissa sosiaalinen ja hakeutunut toisten seuraan, ei siis missään tapauksessa syrjäänvetäytyvä. Hänellä on kavereita koulussa ja harkoissa, mutta ei vapaa-ajalla. Olin monta vuotta huolissaan siitä, että hänellä ei ollut yhtään erityisen hyvää ystävää tai siitä, ettei hän vapaa-ajallaan ollut kavereiden kanssa, kunnes tajusin että se asia ei vaivaa häntä, vaan minua. Hän viihtyy vapaa-ajalla paljon itsekseen ja kotona sisarusten kanssa. Hän ei koe jäävänsä mistään paitsi tai että olisi yksinäinen, joten uskalsin itsekin hengähtää. Edelleenkään hän hyvin harvoin saa kutsuja kavereiden syntymäpäiville, kutsuu kavereita meille tai on menossa heidän luo. Silti hän kuuluu osaksi jääk

"Koulussa kun kysyttiin mikä musta tulee isona laulaja tai lätkänpelaaja ei lapsena häpeää tunneta ennen kuin joku luokas nauraa En koskaan vastannut tehtävänantoon mieli samos metsiä, raaputin pulpettia tutkin kämmenen viivoja unelmani täyteen panee joku muu ja ne kertoi ei musta mitään tuu Lauletaan kovempaa kun pitäs olla hiljaa ei paineta leukaa rintaan ennen ku kasvetaan viljaa nostetaan keskikaljamaljat ilmaan tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas on huomenna leijonakuningas" tänään ihmisen puolikas (Ellinoora- Leijonakuningas) Meistä jokainen on lapsena haaveillut jostakin ammatista. Muistan, että lapsena aina pohdittiin, mikä minusta tulee isona. Aikuiset myös kyselivät sitä meiltä lapsilta lähinnä huvittuneena. Myös omat lapseni jo nyt pieninä välillä miettivät, mihin menevät töihin tai mitä heistä isona tulee. Omista lapsista yksi haluaa olla NHL-tähti, toinen välillä

Kello soi 6.00..Arkiaamut..niitä minä vihaan!! Ja niin vihaa esikoinenkin... Lupasinkin jo aikaisemmin jossakin julkaisussa kirjoittaa tästä meidän perheen kipupisteestä eli aamulähdöistä. Nyt kun luin Iltalehden artikkelin "Nouseeko savu korvista aamuisin?" (http://www.iltalehti.fi/perheartikkelit/201802022200714624_pt.shtml), jossa annettiin viisi vinkkiä hyviin aamuihin, on pakko tarttua tuumasta toimeen. Ensin kuitenkin täytynee hieman alustaa aihetta.. En tiedä onko aamut kaikille adhd-lapsille yhtä vaikeita, vai onko tämäkin yksilöllistä, mutta meillä aamut on ainoa asia, johon kaipaisin apua. Meillä esikoinen, viidenluokkalainen, ei aamuisin saa itsekseen mitään aikaan. Sängystä ylösnousemiseen menee se 20-30 minuuttia ja tuhat toistoa "Nyt ylös". Lääkkeet jää ottamatta, jos et anna niitä eteen ja aamupala kestää helposti toiset 30min. Aamupala-aika menee lähinnä toisten ärsyttämiseen ja kiusaamiseen. Yleensä tässä vaiheessa itsellä nousee jo savu kor