Pieni ihminen suuren muutoksen matkalla

MATKALLA

”meil' on toistemme voimaa, ja nuoruus, joka haastaa

 kaks huoletonta etsii elämää ja onneaan,

syli täynnä suuria odotuksia, toiveet ja haaveet niin rannattomia

me kaksi matkaajaa ja kolme kuuta

yks on nuori ja kaunis ja toinen on pyhä

kolmas jo nähnyt kaiken muun,

Tarun neito ja äiti ja vanha viisas, vaiheet kiertävät kuun

meil' on toistemme voimaa ja kädet, jotka hoivaa,

kaks pelotonta, naaraan kynnet, jotka uhkaan uppoaa

meil' on sydäntemme salat, ja mennyt, joka ohjaa

kaks iätöntä, kauniit hetket, jotka yhä jaetaan,

syli täynnä onnesta valokuvia, siskoni kaikesta kiitän sinua

me kaksi matkaajaa ja kolme kuuta”

(Suvi Teräsniska- Kolme kuuta) 

OSA 1 - MATKAN ENSIMMÄINEN ASKEL


" Sinä oot usein vieras muiden joukossa
sinä oot vähän sekaisin toivoa ja pelkoa
oot pohjoinen etelässä, etelä pohjoisessa
mutta kyllä sinä heräät ja huomaat jonain aamuna

Sinä oot vedenalainen salainen maisema,
sinä oot, olet oikea väärässä paikassa
oot ilma vailla suuntia, kuin et olisi ollenkaan
mutta kyllä sinä heräät ja huomaat jonain aamuna

Miten kaunis sä oot ja miten elämä sun silmissäs virtaa
jos joku satuttaa et vaikene hiljaa
oot kaunis ja peloton"
(Suvi Teräsniska- Kaunis ja peloton)

Tulin, tein uskalsin.. Nimittäin vihdoin sain aloitettua nepsyvalmentaja opinnot. Nepsyvalmentaja on neuropsykologinen valmentaja, jonka tehtävä on kulkea nepsy lasten, nuorten ja aikuisten rinnalla ja tukea heidän arjessa pärjäämistä. Se on kuuntelemista, kannustamista ja henkilön omien voimavarojen tukemista ja löytämistä. Tämä koulutus antaa mahdollisuuden toimia valmennustyössä, mutta antaa myös hyvät eväät moneen muuhunkin työhön erityislasten- ja nuorten parissa.

Tavallaan, vaikka olen jo pitkään haudutellut asiaa lähteä opiskelemaan nepsyä, oli se silti täysin hyppy tuntemattomaan. Ehkä siksi minua suunnattomasti helpotti tieto, ettei meidän tarvitse osata mitään.  Minulla oli joitakin ajatuksia, millaista opiskelu tai tuleva työnkuva voisi olla, mutta ne olivat vain omia käsityksiä tulevasta. Ensimmäiset opintopäivät murensivat suurimman osan kuvitelmistani. Olin jo miettinyt, miten ehdin missään vaiheessa tehdä kaikki annetut etätehtävät tai miten jaksan paneutua pitkiin luentoihin, mutta ehei..sitä tämä opiskelu ei sitten ole lainkaan. Opiskelu kostuu erilaisten työmenetelmien harjoittelemisesta käytännössä sekä suurelta osin tämä opiskelu on prosessi, matka itseen ja itensä tuntemiseen. Toivottavasti tällä matkalla opin paljon uutta ja myös uutta itsestäni.

Ensimmäisen etäjakson aikana suurimmaksi ajatukseksi itselle nousi positiivisen palautteen merkitys. Tehtävänä oli tehdä harjoitus, jossa annettiin positiivista palautetta toiselle. Tein harjoituksen omalle esikoiselleni ja oli merkittävää huomata, mikä merkitys hänelle sillä oli. Miten hänen koko olemus muuttui tämän harjoituksen jälkeen ja kuinka meidän ilta oli paljon avoimempi sinä iltana. Tämän harjoituksen jälkeen saimme aikaan muitakin hyviä keskusteluja ja pitkästä aikaa hän hakeutui koko ajan seuraani eikä kiirehtinyt esim. pelihommiin. Ihan hävettää ajatella, kuinka vähän sitä omassa arjessa ehtii/muistaa kiitosta ja positiivista palautetta omille läheisilleen antaa, vaikka töissä sitä jakaa päivittäin.

OSA 2- MATKAN TOINEN ASKEL

"Sun silmissä lukee mun tarina melkein tarkalleen Kämmentemme kohtalon viivat niin toistensa muotoiset Mut tiedätsä oikein kuinka mä pelkään et vielä tää juttu puukottaa selkään Tää vois olla se mitä toivonut oon mut mitä mä sitten teen

Anna mulle ne vastaukset sä tiedät että mä tarviin ne Mun on niin helvetin vaikee luottaa pelkkiin totuuden rippeisiin Anna mulle ne vastaukset en vaadi, mut helpottaishan se Mikään ei oo niin piinaavan tuskaista kuin epätietoisuus"

(Irina- vastaukset)

Toiset opintopäivät menivät taas nopeasti ohitse ja asiaa oli paljon. Oli paljon ajatuksia ja ideoita ja paljon käyttökelpoista materiaalia kotiin sekä työhön sovellettavaksi.  Minulle on kuitenkin jossakin määrin vaikea heittäytyä täysin avoimin mielin mukaan ja toivonkin kehittäväni itseäni siihen suuntaan tämän koulutuksen myötä.

Tällä lähijaksolla keskeisimmäksi mieleeni jäi kysyminen. Kysy, kysy ja kysy. Älä vastaa toisen puolesta, älä anna valmiita vastauksia, odota, kysy ja odota. Toisaalta oli yllättävää huomata, miten kysyminen on vaikeaa. Miten helppoa olisi vain selittää toiselle, kuinka hänen tulee toimia, antaa valmiit vastaukset, mutta miksi kysyminen ja toisen vastausten odottaminen onkaan niin hankalaa? Voisinkin ottaa tavoitteeksi jatkossa sen, että maltan pysähtyä kysymään ja annan tilaa myös toisten vastauksille, enkä aina tuo esiin vain omaa näkemystä.



OSA 3- MATKAN KOLMAS ASKEL

"Nään sun silmistä sä haluut kysyä, Et miks mä olen taas nii levoton Mutta mistä tietäisin, mitä sulle vastaisin, Kaikki ajatukset levällään kun on

Vaikka voisit niin luulla, En mä pahaa tarkoita, Jos ovelta sut käsken häipymään Vaikka koetat piilottaa, sun tunteet maskin taa, Joskus kyyneleitä nielevän sun nään

Vaik en koskaan sanokaan, Arvata sun pitäis vaan Sä oot ihan helmi äiti kuitenkin Vaik en koskaan sanokaan, Mä sun neuvos talteen paan Sä oot ihan helmi äiti kuitenkin

Nään sun silmistä, et aina ymmärrä vaik kovasti sä tahdot yrittää Silti älä huoli hei, Mikään hukkaan mene ei Sillä huolenpitos ihon alle jää

Vaik en koskaan sanokaan, Arvata sun pitäis vaan Sä oot ihan helmi äiti kuitenkin Vaik en koskaan sanokaan, Mä sun neuvos talteen paan Sä oot ihan helmi äiti kuitenkin

Äiti, älä luovuta Vaik on raskasta Ja kapinoiden joskus luotas meen Kyl sä varmaan tiedät sen, Mikään paha oo mä en, Vaikka monta hölmöilyä vielä teen

Vaik en koskaan sanokaan, Arvata sun pitäis vaan Sä oot ihan helmi äiti kuitenkin Vaik en koskaan sanokaan, Mä sun neuvos talteen paan Sä oot ihan helmi äiti kuitenkin

Sä oot ihan helmi äiti kuitenkin Sä oot ihan helmi äiti kuitenkin"

(Robin- Ihan helmi)

Kolmas opintojaksolla käsittelimme mm. erilaisia nepsy diagnooseja. Vaikka käsittelemämme asiat olivatkin aikaisemmista opiskeluista sekä elämänkokemuksen kautta tuttuja, toi erilaiset keskustelut ja esimerkit taas uutta näkökulmaa. Ajatuksen jäivät hautumaan joululoman ajaksi ja palasin aiheeseen nyt loman loputtua. Kun luin materiaalia ja opintojemme kirjaa, nousi paljon ajatuksia niin työntekijänä kuin erityislapsen vanhempana.

Yksi suuri näkökulma, joka nousi esille, on vanhempien näkökulma. Lukemistani testeistä sekä omista kokemuksista nousivat vahvasti esille syyllisyys. Erityislapsen vanhemman syyllisyys siitä, jonka lapsen diagnoosi aiheuttaa. Syyllisyyttä siitä, olenko vaatinut lapselta liikaa tai liian vähän, olenko antanut lapselleni aikaa liian vähän ja miten erityisen sisaruksille aikaa on riittänyt.  Syyllisyys ja huoli siitä, kuinka sisarukset jää huomiotta ja heidän oireilunsa. Niin tuttuja tunteita itsellekin. Toinen tunne on avuttomuus ja riittämättömyden tunne: pystynkö auttamaan tarpeeksi, miksi en osaa kasvattaa lastani ja miksi aina minun lapseni on vaikeuksissa. Yleensä tähän vaikuttaa vielä ympäristön paine siitä, miten täällä yhteiskunnassa kuuluisi toimia ja käyttäytyä. Tunnistan itsekin ne muiden paheksuvat katseen, omat onnettomat yritykset selittää lapsen käytöstä, omat ja toisten vertaamisen muihin lapsiin. Miksi minun lapseni ei voi käyttäytyä kuin muut? Ja tästä kaikesta johtuva häpeä, josta seuraa häepä siitä, että häpeän omaa lastani. Millainen äiti voi tuntea näin? Tunnistan myös sen väsymyksen, jota monet erityislasten vanhemmat kokevat. Väsymys keksiä aina uusia selviytymiskeinoja ja kestää uusia haasteita ja pettymyksiä. Väsymys aiheuttaa sitä, että vanhemmalta loppuvat voimat, keinot ja neuvot pyörittää arkea. Ja tällöin on valmentajan tehtävä etsiä yhdessä vanhempien niitä hyviä hetkiä, jotka ovat piilossa arjen haasteiden ja vanhemman syyllisyyden alla.

Sitten toinen näkökulma, joka nousi esille on Nepsyn oma näkökulma. Kirjoituksista paistoi esille ulkopuoliseksi jäämisen pelko ja monilla niin on käynytkin. Henkilö tuntee myös usein itsensä erilaiseksi ja voi jopa kokea häpeää siitä. Halu olla samanlainen kuin muut on niin vahva, että moni opettelee mallittamalla toimimaan kuten muut. Tämän olen myös omasta lapsestani huomannut. Halu siitä, ettei erotu joukosta ja pettymys siitä, ettei onnistu, sattuu välillä äidin sydämeen kovasti. Diagnoosin saaminen auttaa usein lasta/nuorta tai aikuista itseään ymmärtämään mistä kaikki haasteet johtuu sekä antamaan armoa itselleen. Diagnoosin voi kääntää myös vahvuudeksi, sillä omien vahvuuksien tunnistaminen auttaa niiden hyödyntämisessä. Voin itsekin sanoa, että harvoin minun oma ADHD-lapseni väsyy mihinkään (vauhtia riittää), hänellä on valtavasti ideoita (kun suuntaa ne oikein)  ja hän omaa erinomaiset puhelahjat (ei käy aika pitkäksi).

Joka tapauksessa pointtini on tässä se, että jokaisella meillä on oikeus omaan persoonaan. Diagnoosi ei saa määrittää henkilön elämää ja sen suuntaan, sillä jokainen on diagnoosiin katsomatta oma yksilö. Ja jokaisella on omat vahvuudet, toiveet ja unelmat joita kohti kulkea. Jokaisella on oikeus onnelliseen elämään. Ja mikä meidän työntekijöinä on tärkeä muistaa on se, että jokainen nepsy- lapsi/nuori/aikuinen on loppuen lopuksi itsensä paras asiantuntija. Asiakas itse tietää, mitä haluaa ja mikä tekee onnelliseksi ja millaisen tien haluaa kulkea. Meidän tehtävä nepsyvalmentajana on kulkea pieni matka vierellä, ei silottaa tietä valmiiksi vaan auttaa asiakasta itseään poistamaan tieltä pahimmat karikot.

OSA 4 - MATKAN NELJÄS ASKEL

"Täytyy antaa kaikkensa jos haluu kylpee onnessa Taivas ei oo rajana tanssin avaruudessa

Mul on taskus pari unelmaa mutta matkalla myös pari muuttujaa Juuri kun on kaikki kaunista joku vetää maton mun alta Elämäs kaks vaihtoehtoa taistelen tai kaadun taistellessa Luovuta ei löydy sanakirjasta jonka pienenä sain faijalta

Täytyy antaa kaikkensa jos haluu kylpee onnessa Taivas ei oo rajana tanssin avaruudessa Vaik kaikki loppuis huomenna mä omenapuun istutan Taivas ei oo rajana tanssin avaruudessa

Liian monta mielipidettä kertomassa oikeesta ja väärästä Älä usko kaikkien puheita Kuuntele mut tee sun valinta Oot kaunis, rohkee ja elossa tää maailma muuttuu teoilla Voin salaisuuden paljastaa taivas ei oo rajana

Täytyy antaa kaikkensa jos haluu kylpee onnessa Taivas ei oo rajana tanssin avaruudessa Vaik kaikki loppuis huomenna mä omenapuun istutan Taivas ei oo rajana tanssin avaruudessa

Ei oo ei oo taivas ei oo rajana Ei oo ei oo ei oo

Täytyy antaa kaikkensa jos haluu kylpee onnessa taivas ei oo rajana eiei oo

Täytyy antaa kaikkensa jos haluu kylpee onnessa Taivas ei oo rajana tanssin avaruudessa Vaik kaikki loppuis huomenna mä omenapuun istutan Taivas ei oo rajana tanssin avaruudessa

Ei oo ei oo taivas ei oo rajana Ei oo ei oo tanssin avaruudessa Ei oo ei oo taivas ei oo rajana Ei oo ei oo ei oo"

(Mikko Harju)

Neljäs opintojakso takana. Pääsimme käsittelemään koko valmennusprojektia: aloittamista, toteuttamista ja lopettamista. Aloittaminen on valmennuksessa tärkeää: se minkä vaikutelman valmennettava saa valmentajasta, miten kemiat kohtaavat ja millä mielin aloitetaan yhteistä tietä. Mutta yhtä tärkeää on kuitenkin myös lopettaminen. Sillä se antaa sen suunnan valmennettavalle mihin jatkaa omaa polkuaan kulkemaan. Valmennusprosessin voi lukea kirjasta, harjoitella teoriassa tai seurata vierestä, mutta itse prosessin voi sisäistää vain kokemuksen kautta: rohkeasti kokeilemalla itse.

Valmennuksen yksi tärkeä asia on tavoitteet. Ilman tavoitteita ei ole valmennuksella suuntaa. Kuka sitten asettaa tavoitteet? Osa valmennuksen tavoitteista tulee "tilaajan" suunnalta (heillä on omat odotuksensa sille, mihin valmennuksella päästään) ja alaikäisen kohdalla myös vanhemmilla on varmasti omat tavoitteensa, mutta tärkeintä on asiakkaan omat tavoitteet. Jos asiakkaan omat tavoiteet sekä muiden tavoitteet eivät kohtaa, on kauhean vaikea saada asiakas motivoitumaan "muutokseen". Siksi valmennuksessa asiakas itse määrittelee tavoitteet. Valmentajan tehtävä ei ole asettaa tavoitteita valmiiksi, vaan auttaa asiakasta itseään määrittelemään tavoitteensa. Löytämään itsestään ne asiat, joissa on valmis muuttumaan. Auttaa löytymään ne haaveet, jotka voivat joskus olla hyvinkin syvälle hautautuneet.

Tässä valmennuksessa on ollut monia itsetutkiskelun paikkoja. Näistä yksi suuri on omalla kohdallani nimen omaan unelmat ja tavoitteet. Olen jo pitkään koittanut miettiä, mistä unelmoin tai mitä haluan elämältä. Joskus nuorempana haaveita oli paljon, osa realistisia ja osa ihan vallattomia. Osa niistä nuoruuden haaveista on saavutettu ja osa unohtunut. Elämä on muuttunut tylsäksi ja tavalliseksi, sellaiseksi ettei osaa enää edes haaveilla muusta. Tai sitten ne unelmat ovat muuttuneet niin arkipäiväiseksi, etttei niitä unelmiksi edes tunnista. Toisaalta taas unelmat ja tavoitteet tekevät elämästä eteenpäin suuntaavaa, on kohde jota kohdin kulkea. Koulutuksessa tehdyt harjoitukset unelmiin ja tavoitteisiin liittyen tuntuivat vaikeilta, oli vaikea keksiä mitä haluan saavuttaa tai mistä unelmoisin. Ehkä näitä harjoituksia pitää tehdä itselleen uudestaan ja uudestaan, että löytää taas elämälleen tavoiteltavia asioita, sillä ei tämä elämä voi kokonaan olla jo saavutettu, tässä ja nyt..Ehkä siis tavoitteeni voisi olla oppia unelmoimaan.

OSA 6- MATKAN VIIDES ASKEL

Kysymättä sä kävelet sisään niin kuin aina, isältäsi näytät Sulla ei ole asiaa, kysyn: onko nälkä, haluatko syödä? Kengät sä jo riisuit pois Hetkeksi vaan jäädä voit

Tänään on kaikki hyvin, minä tiedän sä tulit käymään vaan On silti mulla takiasi aina sydän vähän kallellaan sydän vähän kallellaan

Sinä ainoa tekoni jota mä en koskaan kadu Mutta mietin miten kohtelet elämää Mihin se sua johtaa, mitä vielä ottaa Enkä edes tunne niin sua nenän päästä varpaisiin

Tänään on kaikki hyvin, minä tiedän sä tulit käymään vaan On silti mulla takiasi aina sydän vähän kallellaan sydän vähän kallellaan

Tänään on kaikki hyvin, minä tiedän sä tulit käymään vaan On silti mulla takiasi aina sydän vähän kallellaan sydän vähän kallellaan

(Kaija koo- sydän vähän kallellaan)

Kuudes lähijakso käsitteli nuorten ohjaamista ja seksuaalikasvatusta. Tämä jakso on herättänyt itselleni eniten pohtimista ja oman ammatillisen kasvun kipukohtia.  Olen itse tehnyt melko vähän töitä nuorten parissa. Kotona esikoinen on vasta siirtymässä kohti tätä nuoruuden rajapyykkiä. Ja minä voin tunnustaa rehellisesti, että tunnen vierastavani tätä ohjaamisaluetta.

Mikä minua siinä jännittää? Tätä kysymystä olen pohtinut paljon. Ensimmäisenä tuli mieleeni kokemattomuus. Varmasti, kun nämä omat lapseni olen teini-iän yli saattanut, on omatkin fiilikseni hyvin toisenlaiset. Toiseksi se liittyy persoonaani. Minulle on ollut omassa nuoruudessa suuri kynnys puhua omista tunteista ja syvällisistä asioista. Tätä taitoa olen kehittänyt paljon itsessäni, mutta vieläkin huomaan, että joissakin tilanteissa kiusaannun puhua tunne-elämän asioista, eikä edes aina omista, ja näitähän nuorilla riittää. Kolmas asia liittyy luonteeseeni. Kaikki sanovat, että minulla on pitkä pinna ja olen erittäin rauhallinen sekä kärsivällinen. Työelämässä onneksi näin onkin, mutta kotielämässä olen huomannut, että kyseiset ominaisuudet eivät ole hyveitäni. Olen huomannut, että en yhtään jaksa vastaan inttämistä tai tiettyä välinpitämättömyyttä. Ja tätäkin luulen nuorten kanssa työskennellessä riittävän. Toisaalta työ on työ ja koti on koti, jonne liittyy paljon tunnetta, joka saa itseni toimimaan toisin. Voin siis kuvitella, että näistä omista kehityspaikoista voin työssäni kehittyä ja päästä yli, mutta kotona....saa nähdä miten käy, ku kotona on yhtä aikaa kolme teiniä ja yksi pienempi..

Toinen suuri aihe lähijaksolla oli seksuaalisuus ja seksuaalisuuskasvatus. Tämä on minulle varmasti se kaikkein vaikein paikka. Asia, johon tarvitsen vielä paljon työstämistä sekä omaa ammatillista kasvua. Itse olen työskennellyt lasten parissa, jossa seksuaalikasvatus on mielestäni lähes olematonta. Mieelstäni tämä on asia, joka sivuutetaan monissa paikoissa kokonaan, sillä onhan se varmasti suuurimmalle osalle meistä vaikea ja jopa kiusallinen aihe. Vaikka itsekin mielellään sivuuttaisin aiheen, olen sitä mieltä että maailman mutosten takia, aihetta ei voi sivuuttaa. Jo pienille lapsille on tärkeä opettaa se, että jokaisella on oikeus oman kehon koskemattomuuteen ja toisen rajoja on tärkeä kunnioittaa.  Alakouluikäisille on osattava vastata heidän kysymyksiin seksistä, jotta he saavat oikean käsityksen asiasta eikä synny vääriä mielikuvia esim. netin ihmeellisestä maailmasta. Ja taas nuorien kanssa pitää olla valmis keskustelemaan heitä askarruttavista asioista, jotka vaikuttavat suuresti heidän itsetuntoon, seurustelusuhteisiin sekä minäkuvan rakentamiseen. Tässäpä siis minulle ja meille muille kasvattajille; niin vanhemmille kuin työntekijöille; kasvamisen ja kehittymisen paikka!


OSA 6 - MATKAN KUDES ASKEL

"Näytän sulle ihmeet maailman ja koitan kertoo väärän oikeesta kertaan säännöt ja toivon vuorollas sä tiedät missä ja milloin ja kuinka ne säännöt rikotaan

Mietin usein sinun huomistas se ottaa tuolla nurkan takana pelkään joskus vaan niistä huolista, mä tiedän missä ja milloin ja kuinka ne hymys hukuttaa

sinä olet kaunis, hento ja viaton sinä olet kaunis, niin vahva ja voimaton sinä olet meidän, vaikka vain hetken lainassa oot ja minä olen sinun minä olen sinun niin kauan kuin voin

lupaan ottaa sinut tosissaan ja nähdä koitan sinun tavallas löydät sääntös ja tiedät lopulta mä lupaan aina ja aina ja aina oon sinun puolellas

sinä olet kaunis, hento ja viaton sinä olet kaunis, niin vahva ja voimaton sinä olet meidän vaikka vain hetken lainassa oot ja minä olen sinun minä olen sinun niin kauan kuin voin"

(Suvi Teräsniska- Sinä olet kaunis)

Tämä opintomatka on jo pitkällä, mutta toisaalta niin alussa. Opintojen kuudennella jaksolla pääsimme syventymään itselle läheisimpään alueeseen eli lapsen ja perheen valmentamiseen. Tämä alue tuntu itselle oman elämän ja työn kautta kaikista helpoimmalta ja luontevimmalta, mutta silti nepsyvalmennuksen antama työote on uutta ja huomaa, että sitä täytyy muistutella itselle usein mieleen.

Lapsille olisi niin helppoa antaa valmiita vastauksia, sillä "tiedänhän minä aikuisena, mten asioiden tulee mennä" vai tiedänkö. Nehän ovat vain minun näkemyksiä ja voivat erota paljonkin lapsen omista näkemyksistä. Entäpä jos joskus kuuntelisin lasta? Voisiko lapsi itse kertoa mikä olisi hänelle toimiva ratkaisu tai voisiko lapsen kertomaa käyttää apuna hankalista tilanteista eteenpäin pääsemiseen? Mutta kun lähdemme tekemään lapsen ja perheen kanssa nepsyvalmennusta, onkin yhtäkkiä lapsi oman elämänsä asiantuntija. Tässä luulen, että minulla ja monella muulla aikuisella on paljon opittavaa. Meidän täytyy oppia ei vai kuulemaan, mutta myös kuuntelemaan lapsen omia mielipiteitä, ideoita sekä asioita, mitä he itse haluavat. Ja tämän ajatuksen joudun edelleen joka päivä itselleni palauttamaan, kun huomaan kotona tai töissä kertovani aikuisen tietämyksellä, miksi kaikki tekevät asian näin. Entä jos seuraavan kerran kysyisinkin, miten sinä asian näet tai ajattelit tehdä?

OSA 7- MATKAN SEITSEMÄS ASKEL

"Muista että ne kaikki suurimmat kauhut On sun toiveittes peilikuvat, käännä ne Ja kädestäs löydät niihin avaimet Ja ett on helpompi antaa muille anteeksi, kuin jäädä kaunaan kiinni

Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys Kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys Ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta Ja osa totuutta

Valot pimeyksien reunoilla Ovat toisinaan himmeitä ja harvassa Sul on sisälläs valtameren kokoinen voima Jonka sä voit oppaaksesi valjastaa

Tää on pelkkä tyhjä kuori, joka sun pitää täyttää Tää on valoista kirkkain, tää on loputon yö Tää on sydämenlyönti, tää on ajattomuus"

(Apulanta- Valot pimeyksien reunoilla)

Tämän kertaiset opinnot muistuttelivat meitä erilaisista työmenetelmistä Koostimme yhteen koko opintojen aikana eteen tulleita harjoitteita ja työmenetelmiä sekä saimme uusia. Olemme saaneet koulutuksesta paljon eväitä, nyt ne vaan pitäisi osata saada käytäntöön. Itse olen kokenut vielä haastelliseksi käyttää uusia työmenelmiä työelämässä ja varsinkin osata soveltaa niitä lasten kanssa.

Tällä hetkellä matkalla tunnen olevani eräänlaisessa epävarmuuden tilassa. Hyvon keskeneräinen. Minusta tuntuu, että vanhasta irti päästäminen ja uuden ajattelutavan omaksuminen on haastavaa. Nepsyvalmentaminen ei tule minulta vielä luonnostaan, vaan tarvitsee miettimistä eri tilanteissa. Välillä mietin, onko minusta näin sureen muutokseen? Olen kuitenkin jo saanut paljon ajattelemisen aihetta, ehkä ne koko ajan tekevät muutosta myös minussa.

Helpottavaa oli kuulla valmentajaltamme, että on epävarmuus on hyväksi. Täytyy vain oppia sietämään sitä.

OSA 8- MATKAN KAHDEKSAS ASKEL

Tällä jaksolla puhuimme ryhmistä ja ryhmädynamiikasta. Puhuimme vertaistuki- ja kuntottavista ryhmistä sekä niiden erosta. Olen aina kuulunut vahvasti eri ryhmiin: moniin kaveriporukoihin, työyhteisöihin, opiskelijaryhmiin, vanhempien ryhmiin, harrastus ryhmiin niin omiin, kuin lastenkin kautta. Toiset ovat kestäneet lähes koko elämäni ja toiset olleet mukanani vain lyhyen matkaa. Itselle ensimmäisen lapsen diagnoosin saamisen jälkeen nousi vertaistuki hyvin sureen rooliin. Menin mukaan erityislasten vanhemmille tarkoitettuun ryhmään ja koen, että olen saanut sieltä paljon tukea, neuvoja ja paikan jossa olen voinut purkaa tuntemuksia.

Ryhmästä keskustellessa, nousi myös esiin kuinka suuri merkitys on henkilöllä, joka alussa ohjaa ryhmää, oli se sitten ammatillinen ohjaaja tai vertaistukiohjaaja. Ryhmässä tärkeintä on aloitus ja lopetus. Hyvällä aloituksella taataan kaikille hyvä olo ryhmässä ja lopetus päättää yhden jakson ihmisen elämässä. Varsinkin nepsy-henkilöille on tärkeää tietää, mitä ryhmässä tapahtuu ja miksi siellä ollaan.

Ryhmissä on myös erilaisia rooleja. Nämä opintopäivät saivat miettimään myös omaa rooliani eri ryhmissä. Nuorempana olin monessa ryhmässä se vahva persoona, joka helposti otti ryhmän vetämisen itselle, jos muut ryhmässä vetäytyivät. Se oli välillä aika uuvuttavaa. Kun lähdin opiskelemaan uusien ihmisten pariin, tajusin että minulla on mahdollista muuttaa omaa roolia ryhmässä. Se ei ollut helppoa, mutta pikku hiljaa opetelin ottamaan myös enemmän kuntelevaa roolia, enkä heti alkanut viemään ryhmää eteenpäin. Toki vieläkin koen olevani ryhmässä vahva persoona, joka uskaltaa ottaa "johtajan" roolin, jos kukaan muu ei sitä ota. Mutta entistä harvemmin näin tapahtuu. Uskallan myös tuoda esiin omat mielipiteeni, mutta olen oppinut myös paljon kuuntelemaan toisia ja tekemään kompromissejä.

"Ei kovin kauan aikaa sitten, Seistiin ylväinä käsikkäinvalkolakit päitämme koristivat.Vannoimme pitävämme yhteyttä päivittäin.Kaikki säilyis ennallaan, mut jotenkin se unohtui.Mut jos sä kysyt niin mä vastaan, etten vaihtais huonoja alibeja,Gin Lemonin tuoksua, Loputtomia öitä, repaleista naurua,Vääriä poikia, mustelmia, Provinssista Pariisiin.

Ja kuinka voi kaihota omaa nuoruuttaan,kun on vielä niin pieni.Ei tarvitse mainita nimiä,kun tää on mun tytöille, huomisen naisille,Laulu meille. 

Ei tätä sidettä ois ilman säröjä.Hyvänpäiväntutut on sitä varten.Lauma itsepäisiä, hölmöjä, kovaäänisiä,mut ensivaikutelma pettää. Se me itsekin tiedetään. 

Soitatko mulle, kun täytät kolkyt,Kutsutko häihisilaulamaan häävalssin Ilmaiseksi?Soitatko mulle,kun täytät nelkyt,kertooksesi, kuinka se kusipää sua haavoitti.Soitatko mulle,vastaanko sulle,Ei keinutuoleja kahdelle rakenneta(Ellinoora- Tytöille)

LOPUKSI - JA MATKA JATKUU VAAN

MINÄ VALMENTAJANA

Teimme viimeisimpänä tehtävänä harjoituksen, joka koosti tämän hetkiset ajatukseni itsestä valmentajana.
Teen tällä hetkellä työtä, jossa koen voivani käyttää nepsyvalmennusta, mutta opittujen tehtävien soveltaminen omaan asiakasryhmään tutuu vielä haastavalta. Olen ihmisenä pitkäpinnainen ja halukas kehittämään itseä sekä ympäristöä. Valmentajana olen positiivinen ja tulevaisuuteen positiivisesti suntautunut. Minulla on myös vahva usko parempaan huomiseen. Otan asiakkaat vastaan inhimillisesti ja avoimesti sekä läsnäolevasti, mutta ammatillisesti. Olen hyvä kuuntelija ja osaan työssä käsitellä asiat siten, etteivät ne kuormita minua liikaa, tarvittaessa osaan purkaa ajatukset toisten kanssa. Koen, että oma historiani vaikuttaa valmentavaan työotteeseen positiivisesti. Olen saanut monien "vastoinkäymisten" kautta näkökulmaa asioihin sekä omakohtaista tietoa nepsymaailmasta, myös itsenäiseksi ja omatoimiseksi kasvaminen tulee omasta lapsuudesta.
Valmentajana minusta tulee varmempi kokemuksen, tekemisen ja itsetutkiskelun myötä. Itselle valmentavalla työotteella on tärkeää saada omaan koti- ja työelämään voimavaroja, uutta näkökulmaa ja työkaluja. Näiden avulla kehityn työntekijänä ja äitinä sekä ihmisenä. Jaksan itse henkisesti paremmin ja jaan hyvää oloani myös ympärilleni. Suurempi päämäärä valmentajana toimimisella ja kaikella oppimisellani on saada työskennellä erityislasten parissa ja olla parempi äiti, sellainen josta lapsille jää enemmän hyviä kuin huonojamuistoja.

MITEN OLEN TÄMÄN MATKAN AIKANA MUUTTUNUT?

Tämä 9 kk pituisen opintomatkan aikana olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin. Harjoitukset joita olemme tehneet, ovat avanneet omia ajatuksia itsestä. Silti jotenkin tuntuu, että näkee omat virheensä helpommin, kuin onnistumisensa. Toisaalta itse tekee paljon myös reflektointia näissä tilanteissa ja uskon, että niistä jää itselle aina jotakin uutta. Olen myös oppinut antamaan itselle armoa joissakin asioissa. Koen myös saaneenit paljon itseluottamusta omaan ammattiin ja voin nyt sanoa, että olen hyvä siinä mitä teen työkseni. Syksyllä olin vielä melko epävarma itseni ja oman ammatillisuuden suhteen. Koen myös, että monissa asioissa keskeneräisyyden sietäminen on lisääntynyt (vaikka siinä lienee vielä paljon opittavaa lisääkin). Edelleen välillä kipuilen itseni ja oman kasvuni kanssa sekä haluaisin onnistua paremmin valmentavassa työotteessa. Mietin millainen olen ja millainen haluaisin olla. Kaiken kaikkiaan olen oppinut silti hyväksymään sen, että en ole valmis nyt, enkä pitkään aikaan, tuskin täysin valmis koskaan (tarvitseeko olla?). Olen kuitenkin hyvä oppimaan ja avoin uudelle ja se riittää.

"Niitannut oon itseni muottiin Nyt siitä rimpuilen irti Sukelsin syvään päähän, selviänköhän siellä

Mietin myöhemmin Säilyykö mielenrauha, jos en saakkaan otetta tai nää selvemmin

Ketähän voisin syyttää jos todisteet puuttuu Ja oon itse se sekopää Joka pohjan pudottaa, kaiken tutun räjäyttää Kauankohan pää kestää, en olekaan valmis

Menneisyys mua taas ohjaa Sen äänen koitan vaientaa Olen oppina ja valmiina, ottamaan ja antamaan Haluun varmistaa, ettei mikään mee ohi Niin vähän aikaa, miks selustaa turvaamaan

Ketähän voisin syyttää jos todisteet puuttuu Ja oon itse se sekopää Joka pohjan pudottaa, kaiken tutun räjäyttää Kauankohan pää kestää, en olekaan valmis Mä en ole valmis En ollutkaan valmis Mä en ole valmis

Luurangot kaapissa bailaa, en kestä niiden kolinaa Menneet turhaan sekoittaa, en olekaan valmis Mä en ole valmis

Ketähän voisin syyttää jos, todisteet puuttuu Itse oonkin se sekopää, en olekaan valmis En ollutkaan valmis Mä en ole valmis, en olekaan valmis

Luurangot kaapissa bailaa, mä koitan silmät ummistaa Menneet turhaan sekoittaa, en olekaan valmis Mä en ole valmis En ollutkaan valmis En olekaan valmis Mä en ole valmis"

(IRINA- En olekaan valmis)