Arjen vuoristossa

Reilu vuosi sitten heräsin huomaamaan, kuinka huonoon jamaan olin itseni päästänyt. Paino nousi ja olin niin väsynyt, etten jaksanut nousta aamuisin sängystä ylös. Koko päivän odotin iltaa, että pääsisin nukkumaan. Huolehdin muista, mutta en jaksanut huolehtia itsestäni. Minulla oli lukuisia painonpudotusyrityksiä takana, joista viimeiseen ystäväni puuttui. Tämän ystäväni ohjauksella sain elämääni loistavan ihmisen, jonka kanssa aloitimme elämäntaparemonttia, ihan perustuksista lähtien. Ei enää ihme diettejä vaan tervettä elämää. Aloitimme pienillä askeleilla muuttamaan ruokavaliota ja lisäämään liikuntaa. Tuloksia vuoden mittaan syntyi paljon, ei niinkään suuria painotuloksia, mutta elämäni parani huomattavasti: Pursusin energiaa, aloitin uusia liikuntaharrastuksia, itsetuntoni vahvistui ja koin taas olevani tärkeä. Opin ottamaan aikaa myös itselleni ja huolehtimaan itsestäni. Sitten viime keväänä tuli kaiken kuorman kasaannuttua niskaan lopahtaminen ja jätin remontin tauolle. Kes

Huh, kun nämä viikot hurahtavat nopeasti. Tuntuu että juuri oli maanantai ja aloiteltiin viikkoa tahmaisesti ja nyt onkin jo viikko lopuillaan..Ajattelin kirjoitella välillä ihan kuulumispostausta tänne ja kertoa missä mennään nyt. Koulua on nyt käyty kolmisen viikkoa, mutta se tuntuu jo kuukausilta, sen verran raskasta on ollut. Molempien poikien koulun aloitus on ollut erittäin haastavaa ja olen vuorotellen vastaillut poikien koululta tuleviin puheluihin, viesteihin yms ja välillä hakenut poikia kotiin kesken päivän. Hyvä kysymys onkin, miten voisin hoitaa työni jollakin vieraalla työnantajalla? Einarin koulu on muuten lähtenyt mukavasti käyntiin, mutta pahaolo vaivaa pientä melko usein. Lisäksi on pari kertaa ollut päänsärkyä, niinkin kovaa että olen joutunut hakemaan koulusta pois. Lisäksi hän on edelleen kovin väsynyt ja nukkuu useana päivänä jopa päiväunet. Lääkäri soitti tällä viikolla ja sovimme lääkkeen vähentämisestä. Nyt meneekin eka viikko pienemmällä annoksella ja aina

Yhden sairastuminen perheessä koskettaa koko perhettä. Taas olen viime päivinä joutunut useasti tilanteisiin, jossa olemme joutuneet "pilaamaan" kaikilta lapsilta jotakin, kun yhden vointi ei ole jotakin sallinut tehdä. En voi kirjoittaa lasteni puolesta, miltä veljen sairastuminen tai toisen veljen ADHD heistä tuntuu, joten kirjoitankin siitä, kuinka itse koen näiden sairauksien vaikuttavan muiden lasten elämään. Rajoitukset arjessa koskettavat kaikkia, vaikka itse sairaus ei. Meillä Einarin epilepsian ja lääkityksen jälkeen ilmennyt pahoinvointi on rajoittanut tänä kesänä paljon koko perheen menoja ja suunnitelmia. Monet suunnitelmat ovat muuttuneet, peruuntuneet tai vaihtuneet, kun lapsi on alkanut oksentamaan tai voinut niin pahoin, että olemme joutuneet jättämään ravintolakäynnin tai muun jutun välistä. Vaikka kuinka koitamme näissä tilanteissa pelastaa tilanteen luovimalla ja muuttamalla suunnitelmia (Ottamalla muulle porukalle ruuat mukaan, keksimällä tilalle jotakin

Tätä kirjoitusta olen pyöritellyt päässäni koko päivän. On helppoa kirjoittaa ulos tajunnanvirtaa lukijoille, joita ei tiedä, mutta sanansa on vaikeampi järjestellä rakkaalle ihmiselle.. Tänään on se päivä, jolloin voimme onnitella sinua Rakas Emilia. Yhdeksän vuotta sitten tulit elämäämme aurinkoisena sunnuntai aamuna. Vaikka alkusi oli hankala ja jouduit hakemaan voimia teho-osaston kautta, näytit meille heti kuinka vahva ja sisukas olet.  Olit aurinkoinen ja sitä olet edelleen. Sinun iloisuutesi ja positiivisuutesi haluaisin sinulta oppia. Ei ole helppoa olla keskimmäinen lapsi vahvojen veljien keskellä. Silti olet pitänyt paikkasi ja näyttänyt veljillesi oman tahtosi. Toisaalta olet myös joutunut luopumaan paljosta sekä joutunut jakamaan huomiomme muiden kanssa. Se on varmasti kasvattanut sinua itsenäisyyteen ja päättäväisyyteen. Sinä olet rohkea persoona, joka pääsee pitkälle. Sinun vahvuuksiasi on iloisuutesi lisäksi energisyys. Et ole paikallasi juuri koskaan ja se kyllä m

Tiedättekö tunteen, kun puhelimen soidessa näytössä lukee "xxx opettaja". Voin kertoa, että kun esikoisen opettajan puhelu tulee, joka kerta nousee pala kurkkuun ja välillä jopa tekisi mieli jättää vastaamatta..Mitähän TAAS?! No tänään se THE puhelu tuli ja koulua on käyty alle kaksi viikkoa. Puhelu siitä, kuinka lapseni ei ole ollut moneen päivään kunnolla "koulukuntoinen" ja kuinka hänen on ollut erittäin vaikea keskittyä. Voisitteko jutella lapsenne kanssa, kyllä minä voin, mutta auttaako se? Muuttaako lapseni käytöstään minun puhumisen takia? Pystyykö hän siihen? Välillä tekisi vain mieli huutaa, että luuletteko etten minä puhu ja luuletteko ettei me yritetä sen lapsen kanssa, mutta ei.. Toinen asia minkä puhelu nosti esiin on pelko siitä, ettei entinen lääkitys pitkän lääketauon jälkeen enää autakaan. Näin on käynyt ennenkin, että kesän lääketauon jälkeen lääkitys ei enää autakaan keskittymään vaan olemme joutuneet vaihtamaan lääkkeen kokonaan uuteen. Nyt j

Einarin koulua on käyty kohta kaksi viikkoa ja Einari ei ole halunnut aamuisin jäädä yksin odottamaan koulun kellojen soimista, vaan minä olen odottanut pihalla hänen kanssaan. Tänä aamuna päätimme, että äiti lähtee jo kymmenen minuuttia ennen ja hän itse jää pihalle odottamaan. Syy miksi hän ei halua olla siellä yksin on ollut epäselvä, mutta tänä aamuna se tuli esiin.. "Äiti, pitääkö minun kertoa niille valvojille, että minulla on kohtauksia? Mitä jos saan kohtauksen aamulla, kun jään yksin koulun pihalle?" Kylläpä nämä kysymykset tekivät kipeää. Koitin kuitenkin lapselleni rauhallisesti selittää, että valvojat ovat kyllä tietoisia asiasta ja aikuisten tehtävä on huolehtia hänestä, ei hänen. Koitin myös selittää, että kohtauksia ei ole enää ollut ja hyvät lääkkeet pitävät ne poissa..Tavallaan minä jopa lupasin, ettei kohtauksia tule eikä hänen tarvitse huolehtia mistään. Pojan lähdettyä reippaasti koulun pihalle, tuli itku minulle. Miten voin luvata lapselleni etti koht

"Kuva meistä kauan sitten toukokuussa sun hymys valaisee koko tori-aukean On kirkas aamu, mull' on kirppikseltä takki lokki vanhus, katse ohikulkijan Muisto uhkarohkeudesta hyväuskoisten ja nuorten sydänten Jotka kevyesti kerran toisilleen lupasivat sen Kertosäe: Meidän talomme ei kaadu, eikä horju vaikka tulva nousee, viima lyö se saa vasten pakkas-öitä meitä puolustaa Se ei kaadu, eikä horju vaikka aika värit syö ja himmentää paikoilleen se jää Ja niin me rakkautta teimme tai se teki meitä, kuinka vaan Lautaset lensi, ihon lämpö kun kuura marraskuuta piirsi ikkunaan Ja niin me rakensimme talon joka kestäis, vaikka sortuu talot muut Me vannoimme sen tietämättä, kuinka voivat haurastua luut Kertosäe: Meidän talomme ei kaadu, eikä horju vaikka tulva nousee, viima lyö se saa vasten pakkas-öitä meitä puolustaa Se ei kaadu, eikä horju vaikka aika värit syö ja himmentää paikoilleen se jää Se ei kaadu, eikä horju vaikka tulva nousee, viima lyö se saa vasten pakkas-öitä meitä puolust

Jokaisella meillä on omat asiat, joista otamme voimaa omaan arkeen. Niin myös minulla ja ajattelinkin hieman avata niitä asioita, jotka auttaa minua jaksamaan. MUSIIKKI Kuten jo aikaisemmin kirjoitinkin musiikki on minulle erittäin tärkeä voiman lähde. Minulla on monia mieleisiä artisteja, mutta erityisesti suomalainen musiikki on minulle tärkeää. Musiikista kuuntelen aina ensin sanat, sillä ne ovat minusta biisin sydän ja sielu. Löydän biiseistä sanoituksia jotka antavat minulle lohtua, toivoa ja voimaa. LIIKUNTA Vaikka en ole koskaan ollut mikään urheilija, on minulle liikkuminen kuitenkin tärkeää. Koitan säännöllisesti käydä lenkkeilemässä, koska silloin saan sitä omaa aikaa ja yleensä vielä pääsee viettämään aikaa ja parantamaan maailmaa jonkun ystäväni kanssa. Kuitenkin olen huomannut, että kun minulla on oikein vaikeaa, raskasta tai mieli allapäin, jään helpommin kotiin makaamaan kun lähden lenkille. Vaikka pakko sanoa, että lenkin jälkeen helpottaa aina! Toinen liikuntamuoto

Miksi sun pitää aina olla niin helvetin hankala? Miksi et voi olla kuin muut? Nämä kysymykset vain lipsahtaa suustani välillä, vaikka kadun niitä heti kun ne pääsee ulos. Näihin lauseisiin liittyy paljon kipua, häpeää, itseinhoa ja pettymystä. Näiden lauseiden jälkeen tunnen epäonnistuneeni äitinä ja satuttaneeni lastani. Nämä lauseet sattuu minuun pahemmin kuin isku vasten kasvoja. Näitä edellä mainittuja tilanteita meidän perheessämme aika ajoin esiintyy. Lapsemme ADHD näkyy arjessa joka päivä siinä, että hän riehuu kun pitäisi suoriutua kouluun lähdöstä. Hän tarvitsee aamuisin jonkun katsomaan, ettei jumitu lehden ääreen. Hän jumittuu joka hetki keskittymään "vääriin" asioihin, kuten toisten kiusaamiseen. Nämä tilanteet vaativat näin vanhempana liian pitkää pinnaa ja sitä ei ole minulle syntymässä kauhalla annettu. Ja se lusikalla saatukin on viime aikoina haihtunut ilmaan. Tästä johtuen tuntuu, että aika helposti hermostun jatkuvaan jankuttamiseen, lapsen jatkuvaan vas

Nyt kun kaikki lapset ovat joko koulutiellä tai päiväkodissa ja istun täällä hiljaisessa kodissa ekan kerrran moneen vuoteen, on aika miettiä mitäs siitten? Mikä minusta sitten tulisikaan isona? Lapsena haaveilin opettajan ammatista ja lempileikkini olikin pitää koulua muille lapsille heidän kyllästymiseen asti. Lukion jälkeen yritinkin hakea opettajakoulutukseen, mutta minun keskinkertaisilla papereilla ei sinne ollut asiaa. Tämän jälkeen suuntasin vuodeksi kasvatustieteen avoimien opintojen pariin, jossa kiinnostuin erityisesti erityislapsien kanssa työskentelystä. Tähänkään opintolinjaan ei minulla rahkeet kuitenkaan riittäneet päästä. Mieheni tavatessani suuntani vei uuteen kaupunkiin, jonka lähistöltä löytyi lastenohjaaja koulutus, jonne hain ja pääsin. Opiskelujeni välissä sain esikoisen ja pidin välivuoden, mutta silti valmistuin sieltä alle kolmessa vuodessa ja jäinkin taas suoraan äitiyslomalle. Lastenohjaajan töitä ennen kolmannen lapsen syntymää lyhyiden sijaisuuksien ve

Meidän pieninkin neiti täyttää pian 3-vuotta. Nyt olisi neidin sitten aloittaa päiväkodin, sillä olen hoitanut häntä kotona tähän asti. Tänään sitten kävimmekin tutustumassa päiväkotiin ja uuteen ryhmään. Päiväkoti on meille tuttu jo isompien kautta, mutta tällä kertaa lapsemme suuntaakin siellä eskarin sijasta pienten ryhmään. Neiti näytti jo viihtyvän hyvin ja kovasti olisi ollut jo huomenna menossa päiväkotiin. Ja teidän kyllä, että meidän neiti Tinttara pärjää hyvin, sillä on erittäin omatoiminen ja tomera tyttö, mutta mites äiti?? Täytyy myöntää, että melkoinen tunnemyrsky roihua tämän pienimmän päiväkotiin menon myötä. Tuntuu, että tämä kolme vuotta meni liian nopeasti ja toisaalta taas huokaisen helpoituksesta, että saan hieman huokaista itsekseni. Kauheaa syyllisyyttä tunnen siitä, ettei minulla ole työpaikkaa, jonne mennä lapsen mentyä hoitoon (teen osa-aikatöitä kotona) ja silti vien lapsen toisten hoidettavaksi. Toisaalta tunnen syyllisyyttä siitä, että etsin töitä, jossa

Tänään oli sitten se odotettu ja vähemmän odotettu päivä eli koulun aloitus. Aamulla lapset olivat yllättävän reippaita ja pääsimme hyvissä ajoin matkaan: 5-luokkalainen kävellen pysäkille, 3-luokkalainen pyörällä ja me ekaluokkalaisen kanssa autolla. Isoin lapsi ei olisi halunnut meitä pysäkille mukaan vaan vakuutti pärjäävänsä yksin, ja varmasti olisi pärjännytkin, mutta äiti ei..;) Halusimme siis nähdä, että kyyditys lähti hyvin käyntiin ja peukku sille! Sitten jäimme ekaluokkalaisen kanssa jännittämään koulun pihalle koulun kellon soimista. Meillä ei siis ekaluokkalainen saa toistaiseksi kulkea koulumatkaa itse, joten jatkossakin saatamme lapsen kouluun ja menemme vastaan.. Tänään saatoin kuitenkin sisälle asti, kun poika ei enää muistanut, missä luokka sijaitsee. Sinne se jäi reippaana pulpettiin istumaan. Jännityksellä menimme kahdentoista aikaan Einaria vastaan koululle ja menimme hakemaan luokasta asti. Opettaja pysi vanhemmat luokkaan asti ja jakoi muutamalle oppilaalle PR

Palataan taas välillä ajassa taaksepäin ja käsitellään pienempinä annoksina kokemuksia ja tunteita, jotka on jäänyt syvälle sydämeen. Millainen on poissaolokohtaus? Tämän kysymyksen olen kuullut monesti ja osaankin jo automaattisesti vastata oppikirjamaisen vastauksen. Einarin poissaolokohtaukset ovat olleet suhteellisen lyhyitä aina 5-20 sekuntia kestoltaan, joten siinä ei juurikaan kerkeä mitään tehdä. Alkuun kohtaukset olivat täysin lamaannututtavia ja lapsi jäi paikoilleen siihen, mitä milloinkin oli tekemässä tai puhumassa. Kohtauksista lapsi ei muistanut mitään jälkeenpäin vaan jatkoi aikaisemmin tehtyä toiminta tai lähti tekemään muuta.  Lääkityksen aloitettua kohtaukset muuttuivat siten, että toiminta pysähtyi ja katse pysähtyi, mutta kädet alkoivat tehdä pyörittävää liikettä, tosin eivät jatkaneet sitä toimintaa, mitä ennen kohtausta olivat tekemässä. Miten sitten kohtauksen tullessa toimimme? Yleensä emme kerenneet ethdä muuta kuin kutsua lasta nimeltä ja pian hän jo virk

Tänään onkin sadetta pidetty siivoten: - Pari kaappia saatu siivottua ja kotia vähän järjestykseen - Lapsilla sisäpäivä. mutta melko rauhallista - Emilian vika leiripäivä, ihana leiri takana - Kohta Emilan tekemälle iltapalalle

Koska arki nyt  haluaa kovaa vauhtia painaa päälle, on aika esitelä meidän perheen arjen apurit. Samalla voin esitellä nekin, joiden käyttö on jo saatu toistaiseksi päätökseen. Jos vaikka niistä tulisi vinkkiä jollekin muulle. 1. Dosetit. Meidän arki koostuu kahden lapsen joka päiväisestä lääkityksestä, joten dosetit on oltava ajan tasalla aina. Ilman niitä emme aikuiset aina muistaisi lääkettä antaa tai antaisimme ne tuplasti, kun aamut ja illat ovat meillä kauheaa hyörinää ja kumpikin koittaa muistaa antaa lääkkeet lapsille. Dosetin avulla olemme myös yrittäneet saada vanhinta lasta ottamaan lääkkeet itse, toistaiseksi huonolla menestyksellä. 2. Perhekalenteri, jossa jokaiselle on oma sarakkeensa. Ilman tätä kalenteria ei olisi toivoakaan, että muistaisin kaikkien hammaslääkärit, lääkärit, verikokeet, luistimet, pelit ja kaikki muut arjen menot. Se kalenteri täyttyykin aina pelottavan nopeasti ja nytkin jo pelolla katselin elokuun merkintöjä, joita on jo alkanut täyttyä lähes jok

Eilen olin niin kiireinen ja väsynytkin illalla, etten jaksanut enää koneelle tulla kirjoittamaan positiivisia vaikka niitä olikin monia. Joten nyt sitten ihan näiden kahden päivän edestä: - Isomman neidin luisteluleiri alkoi ja voi kun se nauttii.. - Saatiin vieraita: Minä juttukaveria pitkästä aikaa ja Einari pääsi tutustumaan tulevaan      luokkakaveriin ja kyllä oli riemuissaan. Taisi ystävä löytyä heti! - Eemelin kanssa oli hyvä päivä niin tänään kuin eilen - Eemelin lätkätreenit alkoi - Saatiin koulunalku juttuja selvitettyä sekä kouluun/päiväkotiin hankintoja tehtyä - Sain loistavaa palvelua kaupungilta kuljetusasioissa eikä Eemelinkään kyyti muuttunut vaan jatkaa samassa kyydityksessä kuin edellisenäkin vuotena

Tänään alkoi elokuu ja koulun alkuun ei enää ole montaakaan päivää. Se taas merkitsee monia asioita, joita tulee organisoida ja järjestää, joten tänään aloitin jo asioiden hoitamisen. Voi kyllä todeta, että äitiä tämä syksy ja koulun alku jännittää taas huomattavasti enemmän kuin lapsia. Meillähän koulutiensä aloittaa tänä vuonna jo kolme koululaista: yksi suuntaa viidennelle luokalle, yksi kolmannelle ja kolmas aloittaa ekan luokan. Kaikkien koulun alkuun liittyy omanlaisensa haasteet ja jännityksensä. Esikoinen Eemeli menee siis jo viidennelle. Hän on lapsista ainoa, joka ei suuntaa taaskaan lähikouluun vaan jatkaa kouluaan 10km päässä. Aikoinaan pohdimme näiden kahden koulun välillä ja lopulta päädyimme laittamaan lapsen etemmäksi kouluun, vaikka hän joutuukin kulkemaan kyydityksellä. Tämä on osoittautunut erityisen hyväksi ratkaisuksi, sillä lapsemme saa olla rauhassa erityinen yleisopetuksen luokassa. Luokassa on siis kaksi opettajaa koko ajan, erityisopettaja ja yleisopettaja,