Miksi sä aina..et ole kuin muut?
Miksi sun pitää aina olla niin helvetin hankala? Miksi et voi olla kuin muut?
Nämä kysymykset vain lipsahtaa suustani välillä, vaikka kadun niitä heti kun ne pääsee ulos. Näihin lauseisiin liittyy paljon kipua, häpeää, itseinhoa ja pettymystä. Näiden lauseiden jälkeen tunnen epäonnistuneeni äitinä ja satuttaneeni lastani. Nämä lauseet sattuu minuun pahemmin kuin isku vasten kasvoja.
Näitä edellä mainittuja tilanteita meidän perheessämme aika ajoin esiintyy. Lapsemme ADHD näkyy arjessa joka päivä siinä, että hän riehuu kun pitäisi suoriutua kouluun lähdöstä. Hän tarvitsee aamuisin jonkun katsomaan, ettei jumitu lehden ääreen. Hän jumittuu joka hetki keskittymään "vääriin" asioihin, kuten toisten kiusaamiseen. Nämä tilanteet vaativat näin vanhempana liian pitkää pinnaa ja sitä ei ole minulle syntymässä kauhalla annettu. Ja se lusikalla saatukin on viime aikoina haihtunut ilmaan. Tästä johtuen tuntuu, että aika helposti hermostun jatkuvaan jankuttamiseen, lapsen jatkuvaan vastaansanomisiin sekä siihen, että samat asiat pitää toistaa sata kertaa. JA KUN kyseessä on kuitenkin lapsi, joka on jo viidennellä luokalla. Joku joskus sanoi, että kyllä se helpottaa kun lapsi kasvaa..mutta milloin?? Valitettavaa on, ettei se taida samalla tavalla helpottaa kuin ns. normaalien lapsien kohdalla.
Sitten on päiviä, ja varsinkin aamuja, kun tilanne kärjistyy siihen, että suustani pääsee ne inhottavat lauseet. MIKSI SUN PITÄÄ OLLA NIIN VAIKEA JA MIKSI ET VOI OLLA KUIN MUUT? Ja hetken myöhemmin minä taas muistan, miksi??!! Ei tämä lapsi ole ADHD.ta toivonut ja ihan samalla tavalla hän itse siitä kärsii ja jopa paljon enemmän. Minun PITÄISI osata olla hänen tukenaan eikä syyllistää ja erottaa häntä muista ikäisistään. Mutta miksi en osaa??! Toki näiden mustien hetkien jälkeen käymme asioita läpi ja pyydän anteeksi, mutta auttaako se? Kun taas mustan hetken tullen ne samat lauseet pääsee ilmoille...
No tämä oli taas näitä huonoja aamuja..
Nämä kysymykset vain lipsahtaa suustani välillä, vaikka kadun niitä heti kun ne pääsee ulos. Näihin lauseisiin liittyy paljon kipua, häpeää, itseinhoa ja pettymystä. Näiden lauseiden jälkeen tunnen epäonnistuneeni äitinä ja satuttaneeni lastani. Nämä lauseet sattuu minuun pahemmin kuin isku vasten kasvoja.
Näitä edellä mainittuja tilanteita meidän perheessämme aika ajoin esiintyy. Lapsemme ADHD näkyy arjessa joka päivä siinä, että hän riehuu kun pitäisi suoriutua kouluun lähdöstä. Hän tarvitsee aamuisin jonkun katsomaan, ettei jumitu lehden ääreen. Hän jumittuu joka hetki keskittymään "vääriin" asioihin, kuten toisten kiusaamiseen. Nämä tilanteet vaativat näin vanhempana liian pitkää pinnaa ja sitä ei ole minulle syntymässä kauhalla annettu. Ja se lusikalla saatukin on viime aikoina haihtunut ilmaan. Tästä johtuen tuntuu, että aika helposti hermostun jatkuvaan jankuttamiseen, lapsen jatkuvaan vastaansanomisiin sekä siihen, että samat asiat pitää toistaa sata kertaa. JA KUN kyseessä on kuitenkin lapsi, joka on jo viidennellä luokalla. Joku joskus sanoi, että kyllä se helpottaa kun lapsi kasvaa..mutta milloin?? Valitettavaa on, ettei se taida samalla tavalla helpottaa kuin ns. normaalien lapsien kohdalla.
Sitten on päiviä, ja varsinkin aamuja, kun tilanne kärjistyy siihen, että suustani pääsee ne inhottavat lauseet. MIKSI SUN PITÄÄ OLLA NIIN VAIKEA JA MIKSI ET VOI OLLA KUIN MUUT? Ja hetken myöhemmin minä taas muistan, miksi??!! Ei tämä lapsi ole ADHD.ta toivonut ja ihan samalla tavalla hän itse siitä kärsii ja jopa paljon enemmän. Minun PITÄISI osata olla hänen tukenaan eikä syyllistää ja erottaa häntä muista ikäisistään. Mutta miksi en osaa??! Toki näiden mustien hetkien jälkeen käymme asioita läpi ja pyydän anteeksi, mutta auttaako se? Kun taas mustan hetken tullen ne samat lauseet pääsee ilmoille...
No tämä oli taas näitä huonoja aamuja..
Kommentit
Lähetä kommentti