Peikko nimeltä epilepsia osa 1

Epilepsia, sana jota en koskaan ollut uskaltanut sanoa ääneen..Puoli vuotta sitten alkoi Einari pysähtyä yhtäkkiä. Kesken puheen lopetti puhumisen, kesken leikin leikkimisen, kesken syömisen syömisen..Aluksi se jopa huvitti meitä- uskomaton taito jäädä miettimään asioita (olihan lapsemme aikaisemminkin jäänyt omiin aatoksiin tai mielikuvitukseen). Kunnes poissaolot lisääntyivät.Niitä oli päivittäin, useita. Silloin ensimmäisen kerran hiipi ajatus päähäni, voisiko se olla..mutta sitä sanaa en uskaltanut sanoa ääneen edes miehelleni. En uskaltanut ottaa sitä heti puheeksi päiväkodissa, en missään.. Sitten huolestui mieheni (Hänellä ei ole tapana pienistä huolestua..) ja sitten muutkin ympärillä alkoivat huomata poissaolokohtaukset. Otin varovasti asian esille esikoulun palaverissa, jossa olivat mukana myös psykologi. Ja yhtäkkiä asia alkoi vyörymään eteenpäin, asia otettiin erittäin vakavasti, vaikka koitin itse hieman naurahtaa ja muistutin pojan taipumuksesta jäädä omiin ajatuksiin..Ja silloin minulle sanottiin akan kerran ääneen se, mitä eniten olin pelännyt sanoa Epilepsia..

Kaikki meni nopeasti eteenpäin. Pääsimme kiireellisesti tutkimuksiin, jossa pojalta otettiin eeg-tutkimus ja lääkärin soitto ja paria päivää myöhemmin oli merkki siitä että kaikki ei ollutkaan hyvin. Lääkäri sanoi, tutkimustulos oli ollut selvä.. Einarilla on poissaoloepilepsia ja lääkitys tulisi aloittaa jo heti seuraavalla viikolla. Lääkäri kysyi onko minulla kysyttävää, ei ollut..Kaikki oli tullut liian nopasti.

Muutamaa päivää myöhemmin istuimme Einari, minä ja isä lääkärin huoneessa. Minä täysin lamautuneena ja koitettiin sisäistää sitä tiedon tulvaa, jota lääkäri meille kertoi. Ainoat asiat mitä jäi mieleen oli se, ettei tähän epilepsia muotoon välttämättä kuulu kouristuskohtaukset ja lääkityksellä saadaan poika kohtauksettomaksi ja mahdollisesti ajan myötä lääkitys laskettua pois..Se oli se toivo johon me ripustauduimme ja riipumme siinä edelleen.

Lääkäri antoi ohjeet lääkitykseen ja sen jälkeen olimme omillamme. Meillä oli lapsi jolla oli juuri todettu poissaolo epilepsia, mutta ei tietoa tai tukea sairaudesta..Oli aika yksinäinen olo. Einari ei itse tuntenut kohtauksia ja ymmärtänyt juurikaan sairauttaan. Sisaruksille kerroimme asiasta, samoin pojalle itselleen sen mukaan mitä osasimme..Mutta olihan meillä nyt lääkitys, sairaus oli havaittu nopeasti ja meillä oli toivo, poika on kunnossa jo ennen koulun alkamista!