Millainen äiti halusin olla ja Millainen minusta tuli..


Äitienpäivän lähestyessä halusin pohtia sitä asiaa, millainen äiti olen ja millainen olisin halunnut olla. Meillä jokaisella on varmaan mielikuvia siitä miten missäkin tilanteessa toimimme. Nuorina päätämme, että emme halua toimia kuten omat vanhempamme ja haluamme toimia tietyllä tavalla. Melko usein tämä haave/mielikuva ei kuitenkaan kohtaa saapuvan todellisuuden kanssa.  Näin myös minulla.

Haaveilin jo melko nuorena äitiydestä ja tiesin aina, että jonakin päivänä minulla on omia lapsia. En kuitenkaan kokenut mitään valtavaa vauvakuumetta, mutta elämässäni tuli tilanne, jolloin perheen perustaminen tuntui luonnolliselta ja helpolta. Ennen esikoisen syntymää haaveilin äitiydestä ja sen ihanuudesta. Siitä kuinka kävisimme lasten kanssa joka paikassa, ulkoilisimme, retkeilisimme ja viettäisimme leppoisaa perheaikaa. Haaveilin olevani rento äiti, joka leikkii ja touhuaa paljon lastensa kanssa ja joka jaksaa hoitaa kodin loistavasti. Ja jolla on pitkä pinna ja joka ei koskaan tarvitse huutaa lapsilleen..

Todellisuus on kuitenkin ollut jotakin ihan muuta. Äitiys on ollut paljon raskaampaa, kuin olin haaveillut ruusunpunaisissa haavekuvissani. Esikoisemme oli melko vaativa ja valvotti paljon öisin. Äitiys oli myös paljon yksinäisempää kuin olin ajatellut, sillä vaativan vauvan kanssa ei paljonkaan perhekerhot houkutellut. Sitten syntyi toinen lapsi ja esikoisen käytös muuttui aina vaan haastavammaksi ja kotoa lähteminen entistä vaikemmaksi. Harvoin jaksoin leikkiä lasten kanssa, saati järjestää mitään askarteluja, ulkoilukin tuntui aika pakkopullalta. Joten olin hyvin helpottunut, kun isommat lapset pääsivät aloittamaan kerhossa, jossa heille järjestettiin virikkeitä.  Tämä ei tarkoita sitä, että en olisi nauttinut lasteni seurasta tai että emme olisi käyneet missään tai touhunneet yhdessä, mutta pakko jälkeenpäin myöntää että kolmen pienenlapsen äitys oli kaukana siitä omasta unelmasta.

Nyt neljän lapsen äitinä se haavekuva on edelleen kaukana omasta arjesta. Olen huomannut etten juurikaan osallistu lasteni leikkeihin tai paljonkaan ulkoile heidän kanssaan. Olen erittäin tyytyväinen, että he osaavat jo ulkoilla itsekseen ja saavat toisistaan leikkikavereita. Olen kuitenkin myös hyväksynyt sen, että kaikki eivät ole luonteeltaan hiekkalaatikkomutseja tai innostuneita leikkitätejä, enkä usko että se tekee minusta huonompaa äitiä. Vietämme paljon perheaikaa ja silloin teemme asioita, josta kaikki nautimme: retkeilemme, käymme lomalla ja pelireissuilla, laskettelemme, shoppailemme ja vietämme leffailtoja. Ja mitä tulee siihen rentouteen, pitkäpinnaisuuteen sekä huutamiseen..Voitte arvata, että tämän ylivilkkaan nelikon äitinä on nämäkin ihanat ominaisuudet karisseet ja vain rippeet on jäljellä...Näihin äitiyden teemoihin ajattelin palata vielä uudemman kerran nyt äitienpäivän alla, koska muuten tästä kirjoituksesta tulisi todella pitkä...

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Päivä jota en koskaan uskaltanut toivoa eläväni..

Lapsiluku, milloin se on täynnä?