Arjen ninjailua ADHD-lapsen kanssa
Millaista elämä on ADHD-lapsen äitinä? Usein vastaan, että samanlaista kuin muidenkin, vai onko sittenkään. Tämä kaikki on niin osana meidän arkea kaikkine raivokohtauksineen, etten edes osaa erotella sitä "normaalista" arjesta. Mutta niinä hetkinä, kun meillä on käymässä joku lapseni kanssa samanikäinen ns. tavislapsi, tunnen sen piston sydämessäni: "Tälläistäkö se olisi ilman tuota kirottua kirjainyhdistelmää?" Mutta älkää luulko että vaihtaisin lastani tai elämääni teidän kanssanne! Rakastan tätä kaikesta huolimatta...Mutta nyt siihen elämään..
Elämä Eemelin kanssa on ollut yhtä vuoristorataa. Välillä on tasaisempia kausia ja välillä paukkuu kunnolla. Lapseni vaatii paljon liikettä ja tekemistä elämäänsä, joka erityisesti korostuu näin kesälomalla. Koko ajan pitäisi olla jotakin johon purkaa aktiivisuutta tai sitten se puretaan toisten kiusaamiseen. Myös nyt harkkojen ollessa tauolla huomaa selvästi, että kaikki se energia purkautuu vääriin asioihin. Nopea ja liikkuvainen lapseni on ollut aina, kun me muut kävelemme kaksi askelta, on hän jo ottanut 20. Ja kun me muut kävelemme katua pitkin, on hän jo kiertänyt kaikki ojat ja kiivennyt kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Kaikessa ihanuudessaan tämä piirre on välillä hyvinkin rasittavaa.
Lapsellani on lääkitys, jonka hän sai aloitettuaan ekaluokalla koulussa, joka ei suinkaan ole lähikoulumme. Eemelin koulu sijaitsee noin 10 km päässä, mutta olemme olleet kaikki erittäin tyytyväisiä koulupolkuun siellä (Tästä voisin kirjoittaa myöhemmin oman kirjoituksen). Lääkitys auttaa lastani keskittymään koulussa ja koulu sujuukin erittäin hyvin, eikä pojalla ole suurempia vaikeuksia koulussa ole ollut koskaan. Lääke on sitten puolestaan tauolla loma-aikoina, sillä siihen liittyy myös ikäviä sivuoireita, kuten nukahtamisvaikeudet sekä ruokahaluttomuus. Olemmekin kouluaikana joutuneet ottamaan melatoniinin käyttöön, että saamme Eemelin nukahtamaan ennen puolta yötä. Lääkitys on kuitenkin ollut suuri pelastus koulunkäynnille ja siitä suuri kiitos lääkärille.
Sitten tämä lääkkeetön aika onkin aika vauhdikasta. Ikä on hieman tasoittanut lastani, mutta edelleen hän kiipeilee joka paikassa ja hyppii parkkipaikoilla katsomatta tuleeko autoja. Viime kesänä muistankin kertoneeni, kuinka tasaisesti meillä meni kesä jopa ilman lääkitystä. Tämä kesä taas on ollut aivan toisenlainen. Tämä on siis sitä kuuluisaa vuoristorataa. Eemeli ei tahdo jaksaa keskittyä paikoilleen paitsi pelatessa, josta taas seuraa omat ongelmansa ja jota joudumme paljon rajoittamaan. Hän myös huudattaa pienempiä sisaruksia aamusta iltaan, huoh. Ja totesinkin yksi ilta miehelleni, etten muista aikaisemmin näin vaikeaa kesää olleenkaan.
Toinen asia, missä ADHD korostuu, on tunteiden hallinta. Lapseni on nyt kasvaessaan oppinut hieman hallitsemaan raivostumistaan ja impulsiivisuuttaan, mutta edelleen raivokohtauksia tulee. Eskari-iässä elimme vuoden siten, että jouduimme jopa kiinnipitotilanteisiin, kun lapsi oli vaaraksi itselleen ja muille. Nyt niitä ei ole ollut ja mielestäni kiinnipito vain sai lapsellani kierroksia kasvamaan, joten koitan välttää sitä. Mutta suuttuessa lentää ärräpäät, ja kyllä olen niin huono Äiti, että joskus salllin sen. Parempi kuin lentää ärrät kuin tavarat. Toki kun tilanne rauhoittuu, puhumme kiroilusta ja siitä, ettei se ole sallittua, mutta mikä minä olen siitä suuremmin saarnaamaan kun itsekin niin teen. Mutta vaikka lapseni kiihtyy nollasta sataan, hän myös nollaa tilanteen yhtä nopeasti. Tilanteen mentyä ohi hänen kanssaan on erittäin helppoa jutella ja hän on erittäin fiksu poika. Välillä valitettavasti näitä kiihtymisiä on tullut myös koulussa, joka on välillä johtanut myös siihen että lapseni on pitänyt hakea koulusta kesken päivän.
Millä tavoin arkemme siis eroaa ns. tavislasten arjesta. No ehkä sillä, että koko ajan on oltava valmius hakea lapsi koulusta jos hänellä keittää yli (Onneksi näitä tilanteita on enää äärettömän harvoin). Lapseni ei voinut mennä lähikouluun, joka aiheuttaa kulkemista kouluun kauemmaksi sekä kaverisuhteiden hankaluudet. Lääkityksen säännöllinen muistaminen sekä siihen liittyvät vuosittaiset lääkärikäynnit sekä seuranta. En voi antaa hänelle vielä samalla tavalla vapauksia kuin monen muun 11-vuotiaan vanhempi, sillä luottamuspula vaivaa monissa asioissa edelleen mm. liikennekäyttäytymisessä. Tarkoitukseni ei ole verrata enemmälti lapsia toisiinsa, mutta nämä asiat ovat sellaisia jotka itse tunnen erilaiseksi ja haastaviksi meidän perheen arjessa.
Mutta aina on hyvääkin ja niin myös meidän ADHD-pojassa. Hän on erittäin reipas nuori mies, joka ei arkaile mennä tutustumaan uusiinkiin ihmisiin olivat ne sitten lapsia tai aikuisia. Hän on monesti se, joka kaverin puolesta menee kysymään jotakin asiaa tai on tukena uudessa porukassa. Hän on monessa asiassa äitiään fiksumpi ja opettanut minulle paljon. Kaikesta huolimatta, olipa kirjaimia kuinka paljon tahansa, rakastan meidän leijonanpentua! Ja huonoinpina päivänä huudatan seuraavaa biisiä täysillä:
"Minä saavun niin
Matalalla että Katkenneet oksat voivat koskettaa minua Miten tuntuukaan tää niin Tunteettoman ei-miltään Kun mun henkilökohtainen maailma loppuu Mitä odotimmekaan me huomiselta? Mitä sen kuormaan lastattiin? Karu totuus on kaivautunut sen alta Vaikka sitä kauan peiteltiin Ja sitä niin hävettiin Pudota, pelasta Molempien takia Pohjakosketus suuntamme näyttää Suolaa ja tomua Kuolevaa valoa Meidän silmien kuoppia täyttää Sylje sinun kapinasi Vasten mun kasvojani Minä tahdon vielä Kerran näyttää sen haavan Jonka sä unohdit jo niin pitkän aikaa sitten En enää muista kuinka tähän ollaankaan luisuttu Mut en oo unohtanut mitä me joskus oltiin Mä en osaa sitä paremminkaan kertoo Mutta lukenut oon hetken tulleen Meidän on vaihdettava kiilamme suuntaa Jos me haluamme vielä hengittää Vielä niin hengittää Pudota, pelasta Molempien takia Pohjakosketus suuntamme näyttää Suolaa ja tomua Kuolevaa valoa Meidän silmien kuoppia täyttää Sylje sinun uhkauksesi Vasten mun kasvojani Pudota, pelasta Molempien takia Pohjakosketus suuntamme näyttää Suolaa ja tomua Kuolevaa valoa Meidän silmien kuoppia täyttää Sylje sun vastalauseesi Vasten mun kasvojani"
Elämä Eemelin kanssa on ollut yhtä vuoristorataa. Välillä on tasaisempia kausia ja välillä paukkuu kunnolla. Lapseni vaatii paljon liikettä ja tekemistä elämäänsä, joka erityisesti korostuu näin kesälomalla. Koko ajan pitäisi olla jotakin johon purkaa aktiivisuutta tai sitten se puretaan toisten kiusaamiseen. Myös nyt harkkojen ollessa tauolla huomaa selvästi, että kaikki se energia purkautuu vääriin asioihin. Nopea ja liikkuvainen lapseni on ollut aina, kun me muut kävelemme kaksi askelta, on hän jo ottanut 20. Ja kun me muut kävelemme katua pitkin, on hän jo kiertänyt kaikki ojat ja kiivennyt kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Kaikessa ihanuudessaan tämä piirre on välillä hyvinkin rasittavaa.
Lapsellani on lääkitys, jonka hän sai aloitettuaan ekaluokalla koulussa, joka ei suinkaan ole lähikoulumme. Eemelin koulu sijaitsee noin 10 km päässä, mutta olemme olleet kaikki erittäin tyytyväisiä koulupolkuun siellä (Tästä voisin kirjoittaa myöhemmin oman kirjoituksen). Lääkitys auttaa lastani keskittymään koulussa ja koulu sujuukin erittäin hyvin, eikä pojalla ole suurempia vaikeuksia koulussa ole ollut koskaan. Lääke on sitten puolestaan tauolla loma-aikoina, sillä siihen liittyy myös ikäviä sivuoireita, kuten nukahtamisvaikeudet sekä ruokahaluttomuus. Olemmekin kouluaikana joutuneet ottamaan melatoniinin käyttöön, että saamme Eemelin nukahtamaan ennen puolta yötä. Lääkitys on kuitenkin ollut suuri pelastus koulunkäynnille ja siitä suuri kiitos lääkärille.
Sitten tämä lääkkeetön aika onkin aika vauhdikasta. Ikä on hieman tasoittanut lastani, mutta edelleen hän kiipeilee joka paikassa ja hyppii parkkipaikoilla katsomatta tuleeko autoja. Viime kesänä muistankin kertoneeni, kuinka tasaisesti meillä meni kesä jopa ilman lääkitystä. Tämä kesä taas on ollut aivan toisenlainen. Tämä on siis sitä kuuluisaa vuoristorataa. Eemeli ei tahdo jaksaa keskittyä paikoilleen paitsi pelatessa, josta taas seuraa omat ongelmansa ja jota joudumme paljon rajoittamaan. Hän myös huudattaa pienempiä sisaruksia aamusta iltaan, huoh. Ja totesinkin yksi ilta miehelleni, etten muista aikaisemmin näin vaikeaa kesää olleenkaan.
Toinen asia, missä ADHD korostuu, on tunteiden hallinta. Lapseni on nyt kasvaessaan oppinut hieman hallitsemaan raivostumistaan ja impulsiivisuuttaan, mutta edelleen raivokohtauksia tulee. Eskari-iässä elimme vuoden siten, että jouduimme jopa kiinnipitotilanteisiin, kun lapsi oli vaaraksi itselleen ja muille. Nyt niitä ei ole ollut ja mielestäni kiinnipito vain sai lapsellani kierroksia kasvamaan, joten koitan välttää sitä. Mutta suuttuessa lentää ärräpäät, ja kyllä olen niin huono Äiti, että joskus salllin sen. Parempi kuin lentää ärrät kuin tavarat. Toki kun tilanne rauhoittuu, puhumme kiroilusta ja siitä, ettei se ole sallittua, mutta mikä minä olen siitä suuremmin saarnaamaan kun itsekin niin teen. Mutta vaikka lapseni kiihtyy nollasta sataan, hän myös nollaa tilanteen yhtä nopeasti. Tilanteen mentyä ohi hänen kanssaan on erittäin helppoa jutella ja hän on erittäin fiksu poika. Välillä valitettavasti näitä kiihtymisiä on tullut myös koulussa, joka on välillä johtanut myös siihen että lapseni on pitänyt hakea koulusta kesken päivän.
Millä tavoin arkemme siis eroaa ns. tavislasten arjesta. No ehkä sillä, että koko ajan on oltava valmius hakea lapsi koulusta jos hänellä keittää yli (Onneksi näitä tilanteita on enää äärettömän harvoin). Lapseni ei voinut mennä lähikouluun, joka aiheuttaa kulkemista kouluun kauemmaksi sekä kaverisuhteiden hankaluudet. Lääkityksen säännöllinen muistaminen sekä siihen liittyvät vuosittaiset lääkärikäynnit sekä seuranta. En voi antaa hänelle vielä samalla tavalla vapauksia kuin monen muun 11-vuotiaan vanhempi, sillä luottamuspula vaivaa monissa asioissa edelleen mm. liikennekäyttäytymisessä. Tarkoitukseni ei ole verrata enemmälti lapsia toisiinsa, mutta nämä asiat ovat sellaisia jotka itse tunnen erilaiseksi ja haastaviksi meidän perheen arjessa.
Mutta aina on hyvääkin ja niin myös meidän ADHD-pojassa. Hän on erittäin reipas nuori mies, joka ei arkaile mennä tutustumaan uusiinkiin ihmisiin olivat ne sitten lapsia tai aikuisia. Hän on monesti se, joka kaverin puolesta menee kysymään jotakin asiaa tai on tukena uudessa porukassa. Hän on monessa asiassa äitiään fiksumpi ja opettanut minulle paljon. Kaikesta huolimatta, olipa kirjaimia kuinka paljon tahansa, rakastan meidän leijonanpentua! Ja huonoinpina päivänä huudatan seuraavaa biisiä täysillä:
"Minä saavun niin
Matalalla että Katkenneet oksat voivat koskettaa minua Miten tuntuukaan tää niin Tunteettoman ei-miltään Kun mun henkilökohtainen maailma loppuu Mitä odotimmekaan me huomiselta? Mitä sen kuormaan lastattiin? Karu totuus on kaivautunut sen alta Vaikka sitä kauan peiteltiin Ja sitä niin hävettiin Pudota, pelasta Molempien takia Pohjakosketus suuntamme näyttää Suolaa ja tomua Kuolevaa valoa Meidän silmien kuoppia täyttää Sylje sinun kapinasi Vasten mun kasvojani Minä tahdon vielä Kerran näyttää sen haavan Jonka sä unohdit jo niin pitkän aikaa sitten En enää muista kuinka tähän ollaankaan luisuttu Mut en oo unohtanut mitä me joskus oltiin Mä en osaa sitä paremminkaan kertoo Mutta lukenut oon hetken tulleen Meidän on vaihdettava kiilamme suuntaa Jos me haluamme vielä hengittää Vielä niin hengittää Pudota, pelasta Molempien takia Pohjakosketus suuntamme näyttää Suolaa ja tomua Kuolevaa valoa Meidän silmien kuoppia täyttää Sylje sinun uhkauksesi Vasten mun kasvojani Pudota, pelasta Molempien takia Pohjakosketus suuntamme näyttää Suolaa ja tomua Kuolevaa valoa Meidän silmien kuoppia täyttää Sylje sun vastalauseesi Vasten mun kasvojani"
(Apulanta, vasten mun kasvojani)
Kommentit
Lähetä kommentti