Äidin väsymys, aihe josta ei saa puhua?
"Silloin luulit et tää on the end
Mut ei ollut sun aika tulla osaksi merta
Päivät taittui eteenpäin, mut sä takaraivoon jäit
Eikä me koskaan enää puhuttu siitä
Eihän leijonilla oo kyynelkanavii
Kun heikkoudetkin on vahvuuksii
En mä kehtaa edes kysyä
Hei mikä on, mut huomaan sun silmistä
Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää
Eikä kukaan muu sitä nää
Vaik sut on luotu kantamaan, nousemaan aina uudestaan
Oon pahoillani en osannut lohduttaa, mut lupaan vielä se helpottaa
Kuka meidät opetti, niin pysymään hiljaisuudessakin
Jos sä viitot huomaako kukaan
Ja kun kuplat puhkeaa, kaaosta ei voi kahlita
Kun tänään naamiot riisutaan
Ja koko maailma näkee sen, mitä sä kavahdit peitellen
Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää
Eikä kukaan muu sitä nää"
(Ellinoora)
Tämä aihe on pyörinyt jo useamman vuoden blogini tallennetuissa teksteissä, mutta en ole saanut sitä kirjoitettua. Ehkä juurikin siksi, että siitä puhuminen tai kirjoittaminen tuntuu syylliseltä ja epäonnistuneelta. Jos myönnän olevani väsynyt, olen jotenkin äitinä vajaa?
Sain kolme ensimmistä lasta alle viiden vuoden sisällä. Kaikki olivat pieniä ja tarvitsivat minua paljon yhtä aikaa. Sen kaiken lisäksi lapsista vanhimmalla ja nuorimmalla alkoi esiintyä erityispiirteitä, jotka haastoivat arkeamme paljon. Minä suoritin arkea. Olin nuori äiti, joka halusi todistaa kaikille olevansa hyvä ja onnistunut äiti. Mietin, mitä muut ajattelevat: Kodin ja pihan piti olla siisti, lasten kanssa piti harrastaa ja käydä kaikkialla, ruoka piti laittaa joka päivä ja kaikki piti näyttää täydelliseltä.
Aika monta vuotta jaksoin suorittaa arkea, mutta sitten minäkin väsyin. Väsyin olemaan äiti, väsyin olemaan vaimo ja väsyin olemaan minä. Välillä se väsymys tuntui fyysisenä, ei jaksanut nousta aamuisin sängystä ja koko päivän odotti iltaa, että pääsee nukkumaan. Se näkyi siinä, etten innostunut mistään enkä jaksanut enää olla iloinen. Väsymys iski, kuitenkin riittävän aikaisin ja laittoi itsellä hälytyskellot soimaan: Kuka minä olen ja mitä minä haluan.
Itse selvisin väsymisestä omin voimin, mutta nostan hattua niille, jotka ovat rohkeita ja hakevat väsymykseen apua ulkopuolelta. On muistettava, että vahvinkin väsyy joskus.
Mitä väsymys äitiyteen minulle opetti? Ei kaiken tarvitse olla täydellistä. Olen opetellut sietämään kaaosta ja sotkua kotona. Olen opetelllut ottamaan omaa aikaa ja tekemäään välillä asioita mitä itse haluan tai olen tekemättä mitään, vaikka ne sotkut odottavat siivoajaansa. Olen opetellut asettamaan itselleni matalampia tavoitteita. Olen opetellut nauttimaan kotona olemisesta ja tekemättömistä hetkistä lasten kanssa. Olen opetellut olemaan vähemmän taydellinen äiti, ihan vain tavallinen äiti.
Ihana teksti! Sepä kun ei kaiken todellakaan tarvitse olla täydellistä<3 kun tekee parhaansa se riittää. Ja muistaa mikä on tärkein, eli se perhe ja se että itse jaksaa olla hyvä äiti Ja hyvä äiti on hyvinvoiva itsestään ja jaksamisestaan huolehtiva äiti:)
VastaaPoistaUpeaa että sanot suoraan sen mikä varmasti on monen äitinä olevan tilanne.Äitikin on ihminen,nainen ja kun peiliin katsoo ei siellä varmasti hehkein tyyppi katsele,kun lapsiarkea eletään.Naurattaa somen täydelliset superäidit kampauksineen,meikit ojennuksessa,supersiisti koti ja lapset kuin enkeleitä..en usko että todellisuus on tätä.
VastaaPoistaMe kaikki äidit,minunkin ikäluokkani on tuntenut supersuurta väsymystä,kyllästymistä kaikkeen,lapsiin,puolisoon,arkeen,itseensä,taloudellisiin huoliin,sairauksiin..ja se on ok.
Aallonpohjasta moni kampeaa arjen ilon hetkiin,onnistumisiin ja lapsen aitoon rakkauteen sinua kohtaan.Olla itselle armollinen,se pitäisi jokaisen oppia��tsemppiä,olet hyvä äiti ja arjen sankari
Ihan kun olisi omaa teksiä. Hienosti kirjoitettu. Mulle on edelleen tämä tabu. Saako äiti olla muutakin kun äiti?? Tällä hetkellä olen vain äiti☺️❣️
VastaaPoista