Suutarin lapsella ei ole kenkiä eikä lastentarhanopettajan lapsilla rajoja?
Nyt kun olen vihdoin päässyt mukaan työelämään ja alkanut löytää oman työminäni, alan myös huomata kuinka paljon se eroaa kotiminästäni. Voin kyllä rehellisesti sanoa, että minussa on monta eri puolta ja toimin monessa eri roolissa eritavoin.
Ensimmäinen asia, jonka olen huomannut, on rajojen asettamisen vaikeus omille lapsille. Töissä tuntuu paljon helpommalta asettaa rajoja ja varsinkin pitää niistä kiinni kuin kotona. Kotona huomaa nyt, kuinka usein lopulta antaakin periksi, koska siten pääsisi helpommalla sillä hetkellä. Toisaalta uskon sen johtuvan myös väsymyksestä. Kun töissä olet päivän ohjannut lapsia, tuntuu ettei kotona enää jaksa samalla tavalla tasitella asioista omien lasten kanssa. Toinen syy varmaan on, että vieraat lapset harvoin vastustavat rajoja samalla tavalla kuin omat lapset. He ovat kuitenkin päiväkodissa omalla tavallaan vieraskoreita, kuten omanikin ovat muille kuin minulle.
Toinen asia on oma temperamentti. Vaikka töissä kohtaa haastaviakin tilanteita ja on välillä väsynyt mm. jankkaamaan samoista asioista, en ole kokenut niistä ärsytyksen tunnetta. Työminäni osaa ottaa asiat rauhallisesti ja prosessoida ne niin, ettei omat negatiiviset tunteet nouse pintaan. Kun taas omien lasten kanssa kierrokset nousevat tämän tästä ja ääntäkin tulee korotettua hyvinkin usein. Syy tähän on varmasti se, että työlapsiin ei ole samanlaista tunnesidettä kuin omiin lapsiin. Ja he eivät samalla tavalla osaa aina löytää sitä kaikista herkintä kohtaa itsestäni, joka saa savun nousemaan korvista. Toinen syy on varmasti myös se, että kotona uskaltaa näyttää omankin väsymyksen ja "antaa" periksi niille ärsytyksen tunteille. Vähän sama kuin lapsillakin, että usein huono päivä koulussa tai hoidossa purkautuu kiukkuna vasta kotona.
Kolmanneksi olen paljon aktiivisempi ja toimeliaampi töissä kuin kotona. Varsinkin nyt työn ollessa alussa, on pää täynnä ideoita, joita töissä haluaa toteutta. Ja taas kotiin tultua, ei jaksa edes sohvalta nousta...ja se näkyy kotona. Tämä toivottavasti tasautuu alun jälkeen ja tasapaino löytyy kodin ja työn välille (Muuten pyykkivuoremme on jouluna joulukuusen kokoinen ja kotia ei erota kaatopaikasta).
Mutta kaikiesta huolimatta, uskon että tämä pitempi työpätkä on parasta mitä minulle on pitkään aikaan tapahtunut. Tunnen että elämässäni on jotakin muutakin kuin tämä koti ja omat lapset. Ja toisaalta taas lapsetkin joutuvat vähän lisämään omaa itsenäistä toimintaa ja vastuunottamista mm. läksyistä, toivottavasti!
PS. Kyllä meillä lapsille rajojakin asetetaan, vaikka otsikosta voisi toisin päätellä!
Ensimmäinen asia, jonka olen huomannut, on rajojen asettamisen vaikeus omille lapsille. Töissä tuntuu paljon helpommalta asettaa rajoja ja varsinkin pitää niistä kiinni kuin kotona. Kotona huomaa nyt, kuinka usein lopulta antaakin periksi, koska siten pääsisi helpommalla sillä hetkellä. Toisaalta uskon sen johtuvan myös väsymyksestä. Kun töissä olet päivän ohjannut lapsia, tuntuu ettei kotona enää jaksa samalla tavalla tasitella asioista omien lasten kanssa. Toinen syy varmaan on, että vieraat lapset harvoin vastustavat rajoja samalla tavalla kuin omat lapset. He ovat kuitenkin päiväkodissa omalla tavallaan vieraskoreita, kuten omanikin ovat muille kuin minulle.
Toinen asia on oma temperamentti. Vaikka töissä kohtaa haastaviakin tilanteita ja on välillä väsynyt mm. jankkaamaan samoista asioista, en ole kokenut niistä ärsytyksen tunnetta. Työminäni osaa ottaa asiat rauhallisesti ja prosessoida ne niin, ettei omat negatiiviset tunteet nouse pintaan. Kun taas omien lasten kanssa kierrokset nousevat tämän tästä ja ääntäkin tulee korotettua hyvinkin usein. Syy tähän on varmasti se, että työlapsiin ei ole samanlaista tunnesidettä kuin omiin lapsiin. Ja he eivät samalla tavalla osaa aina löytää sitä kaikista herkintä kohtaa itsestäni, joka saa savun nousemaan korvista. Toinen syy on varmasti myös se, että kotona uskaltaa näyttää omankin väsymyksen ja "antaa" periksi niille ärsytyksen tunteille. Vähän sama kuin lapsillakin, että usein huono päivä koulussa tai hoidossa purkautuu kiukkuna vasta kotona.
Kolmanneksi olen paljon aktiivisempi ja toimeliaampi töissä kuin kotona. Varsinkin nyt työn ollessa alussa, on pää täynnä ideoita, joita töissä haluaa toteutta. Ja taas kotiin tultua, ei jaksa edes sohvalta nousta...ja se näkyy kotona. Tämä toivottavasti tasautuu alun jälkeen ja tasapaino löytyy kodin ja työn välille (Muuten pyykkivuoremme on jouluna joulukuusen kokoinen ja kotia ei erota kaatopaikasta).
Mutta kaikiesta huolimatta, uskon että tämä pitempi työpätkä on parasta mitä minulle on pitkään aikaan tapahtunut. Tunnen että elämässäni on jotakin muutakin kuin tämä koti ja omat lapset. Ja toisaalta taas lapsetkin joutuvat vähän lisämään omaa itsenäistä toimintaa ja vastuunottamista mm. läksyistä, toivottavasti!
PS. Kyllä meillä lapsille rajojakin asetetaan, vaikka otsikosta voisi toisin päätellä!
Kommentit
Lähetä kommentti