Toivepostaus: Aika ennen lapsia, miten minusta tuli äiti?

 

"Sä istut takki päällä olkkarissa 
Mä katon kun sä solmit kengännauhoja
Mä sanon että alkaa satamaan
Sä sanot, että ihan miten vaan...
Kuinka voisit muka hetki seuraavaa
ehjän rikkoa, meidät tuhota
Auto venaa sua tuolla alhaalla
etkä pysty sitä silti tajuumaan 

Leikkaisin sut irti kolariautosta
Raahaisin ulos palavasta talosta
ja vaikka väkisin
ja vaikka väkisin
mä käynnistäisin sun sydämen
Nostaisin kopteriin hyökyaallosta
Kokonaiseksi ompelisin paloista
ja vaikka väkisin
ja vaikka väkisin
mä käynnistäisin sun sydämen 
(Laura Närhi- Supersankari)
Olin 19-vuotias kun tapasin mieheni kanssa. Meidän suhde eteni melkoisen vauhdilla ja jo muutaman kuukauden tapailun jälkeen muutimme ensimmäiseen yhteiseen kotiin. Opiskelin tällöin lastenohjaajaksi ja olin jo jonkin aikaa ollut vauvakuumeessa. Minulle on ollut jo teini-iästä lähtien selvää, että joku päivä minulla olisi lapsia.

Miten minusta sitten tuli äiti?  Olin ensimmäistä vuotta koulussa ja ikää oli se 20, kun tunsin ja tiesin, että en voi elää ilman omaa lasta. Ajatus omasta lapsesta pelotti, arvelutti ja mietitytti paljon. Kaverini elivät silloin vielä aikalailla erilaista ajatusmaailmaa ja vain yksi ystävistäni jakoi tämän ajatuksen. Itse en enää kaivannut juhlimista tai rajua opiskelijaelämää vaan viihdyin enemmän kotona ja nautin kotihommista. Koti tuntui kuitenkin tyhjältä. Olimme olleet vasta vajaan vuoden yhdessä, opiskeluni olivat kesken ja olin melko yksin uudella paikkakunnalla, mutta silti päätös lapsesta tuntui oikealta meistä molemmista.

En kuitenkaan heti tullut raskaaksi, vaan siihen meni useampi kuukausi ja näin jälkeenpäin hyvä niin. Sain samalla varmuuden, että tämä on todella sitä mitä elämältä haluan. Kaikki ne pettymyksen tunteet ja uudestaan toivominen vahvisti tunnetta, että haluan äidiksi. Ja voi sitä onnenpäivää, kun sain tietää olevani raskaana.

Mitä tunteita ajatus äitiydestä herätti? Ei se äidiksi kasvaminen yhtä onnen tunnetta ollut. Olin nuori tyttö, joka odotti lasta ja monissa paikoissa minua myös kohdeltiin sen mukaan. Tunsin aika ajoin oman oloni hyvin epävarmaksi ja mietin, osaankohan olla äiti. Minua myös pelotti ja jännitti uusi elämäntilanne. Mutta se 9kk on pitkä aika kasvaa äidiksi ja kun esikoisemme syntyi kaikki se epävarmuus ja pelko katosivat. En ainakaan nyt jälkeenpäin muista, että äitiys ei olisi tuntunut luonnolliselta, vaikka se alkuun pelottikin.


Totta kai lapset kasvaessaan kasvattaa minua koko ajan äidiksi enkä usko että koskaan olen äitinä valmis. Aina aika ajoin edelleen tunnen sitä alun epävarmuutta ja pelkoa. Koko ajan lasten kasvaessa joudun uusiin tilanteisiin ja uusiin haasteisiin. Osasta selviän hyvin, osasta vain kohtuullisen hyvin...silti koko sydämestäni olen lapsilleni äiti, joka antaisi kaikkensa heidän puolestaan.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Päivä jota en koskaan uskaltanut toivoa eläväni..

Kuva
Jos edellinen postaus kertoi siitä, miten ADHD-lääkityksen vaikutukset näkyvät meillä kotona, niin tämä postaus voisi kertoa siitä, miten lääkkeettömyys taas näkyy.. Kuukausi sitten nimittäin uskalsimme tehdä sen päätöksen, josta olemme mieheni kanssa jo pitkään puhuneet, jätimme esikoisemme lääkityksen toistaiseksi tauolle. Miten ja miksi tämä sitten tapahtui? Syyslomalla olimme suunnitellulla lääketauolla ja sen viikon aikana meillä asuikin ihan toisenlainen poika, kuin mihin olimme tottuneet. Toisaalta se sama iloinen ja vitsikäs, pilkesilmäkulmassa oleva vintiö, joka lapsemme on ollut aina ilman lääkitystä. Mutta toisaalta myös poika, joka ei saanut raivareita ja käyttäytyi yllättävän rauhallisesti. Pitkästä aikaa pystyimme käymään hänen kanssaan keskusteluja ja puhumaan ilman huutoa/kiroilua. Päätimme kokeilla lääkkeettömyyttä myös koulussa ja aikaisemmin suuret keskittymisen pulmat eivät nousseetkaan pääosaan sielläkään. Otin tämän sitten puheeksi lääkärin kanssa, jonk
Lue lisää

Lapsiluku, milloin se on täynnä?

Jokin aika sitten silmiini osui blogiteksti, joka käsittelu lapsilukua ja sitä, milloin se on täynnä. Olen itsekin jonkin aikaa samaa aihetta pohtinut, joten päätimpä ottaa kopin ja purkaa ajatuksia kirjoittamalla. Kysymys kuuluukin, Milloin tietää että lapsiluku on oman perheen osalta täynnä? Meillä on perheessä neljä lasta. Emme ole koskaan puhuneet tai suunnitelleet mieheni kanssa sitä, kuinka monta lasta meillä olisi haaveissa. Tiesimme vain heti, että haluamme lapsia. Kolmen lapsen jälkeen tuntui siltä, että nyt meidän perhe on täydellinen ja möin sekä lahjoitin kaiken vauvatavaran pois. Silloin perheemme tuntui olevan riittävän täydellinen. Kuitenkin jo pari vuotta myöhemmin iski se kuuluisa tauti, vauvakuume. Koitin olla elämättä tunteella ja järkeillä asiaa siten, että perheessämme oli haastetta jo riittävästi sekä työmaata kahdelle aikuiselle paljon. Aloitin opiskelun ja koitin etsiä elämässä uusia haasteita perheen ulkopuolelta, mutta kaipaus vauvaa ja vauva-aikaa oli p
Lue lisää

Millainen äiti halusin olla ja Millainen minusta tuli..

Kuva
Äitienpäivän lähestyessä halusin pohtia sitä asiaa, millainen äiti olen ja millainen olisin halunnut olla. Meillä jokaisella on varmaan mielikuvia siitä miten missäkin tilanteessa toimimme. Nuorina päätämme, että emme halua toimia kuten omat vanhempamme ja haluamme toimia tietyllä tavalla. Melko usein tämä haave/mielikuva ei kuitenkaan kohtaa saapuvan todellisuuden kanssa.  Näin myös minulla. Haaveilin jo melko nuorena äitiydestä ja tiesin aina, että jonakin päivänä minulla on omia lapsia. En kuitenkaan kokenut mitään valtavaa vauvakuumetta, mutta elämässäni tuli tilanne, jolloin perheen perustaminen tuntui luonnolliselta ja helpolta. Ennen esikoisen syntymää haaveilin äitiydestä ja sen ihanuudesta. Siitä kuinka kävisimme lasten kanssa joka paikassa, ulkoilisimme, retkeilisimme ja viettäisimme leppoisaa perheaikaa. Haaveilin olevani rento äiti, joka leikkii ja touhuaa paljon lastensa kanssa ja joka jaksaa hoitaa kodin loistavasti. Ja jolla on pitkä pinna ja joka ei koskaan tarvits
Lue lisää