Minä sinua vain
Lupasin enemmän ehkä itselleni palata kirjoittamaan aiheesta, joka on minulle erittäin raskas. Meillä jokaisella on omat kipeät kohtamme ja omat syyllisyyden taakkamme ja tämä on se minulle. Päätin että on aika kirjoittaa sitä auki, vaikka saa nähdä saanko sitä koskaan julkaistua..
Kerroin jo aikaisemmin, että meidän 9-vuotias tytär sai hiljattain diagnoosia tarkkaamattomuuspulmista. Se ei ollut mikään yllätys, sillä hän on ollut aika erittäin levoton ja liikkeessä koko ajan. Ja vaikka tieto, ettei kaikki ole vain epäonnistuneen kasvatuksen tulosta, helpotti niin lisäsi se myös syyllisyyttä. Miksi en vaatinut tutkimuksia aikaisemmin, vaikka sisimmissäni tiesin koko ajan, ettei kaikki ole hyvin?
Jo pienenä Emilia oli hyvin levoton. Hän on ainut meidän lapsista, joka ei ole koskaan oikein leikkinyt millään leluilla. Hänen leikkinsä oli aina hyvin aktiivisia roolileikkejä, esityksiä ja esillä oloa. Hän jaksoi vain hetken leikkiä ja vaihtoi leikkiä koko ajan. Toisaalta hän oli myös iloinen, ulospäinsuuntautunut ja liikunnallinen. Sellainen jonka iloisuutta ja ystävällisyyttä kaikki edelleen ihastelee. Levoton hän on edelleen ja jotenkin se on vaan kasvun myötä korostunut. Se ettei hän kykene kävelemään normaalisti vaan kulkee kärrynpyöriä tehden. Hän ei saa annettuja tehtäviä kotona tehtyä loppuun vaan keskittyminen häviää kesken tekemisen ja vaihtuu toiseen. Hän ei kykene edes yhden ruokailun ajan istumaan pöydässä, vaan hyppää vähän väliä hakemaan jotakin jne..
Ja nämä pieniltä tuntuvat asiat (nyt kun ne tähän kirjoittaa, saa ne mittasuhteet pienenemään) ovat saaneet meidän välille negatiivisen suhteen. Pitkään toivoin, että kaikki se levottomuus, joka alkoi käydä omille hermoille, olisi ohimenevää. Mutta vuosien myötä ja sen lisääntyessä, alkoi oma ärsytys kasvaa enemmän. Tuntuu, että en jaksa yhtään kärrynpyörää enää, vaikka ne niin pieniä asioita onkin. Tämä ärsytys taas näkyy varmasti tavassa, jolla hänelle puhun tai kuinka kohtaan hänet. Vaikka olemme melko tiivis perhe ja teemme paljon asioita perheenä, minulla on Emilian kanssa nykyisin aika vähän kahdenkeskisiä hetkiä. Tiedän, että hän kaipaa niitä, mutta välillä tuntuu, etten pysty siihen. En vain pysty olemaan hänen kanssaan ärsyyntymättä..Voi kun tietäisin miksi?
Tästä kannan eniten syyllisyyttä elämässäni. Rakastan häntä paljon ja vaikka välillä jopa tuntui, että se rakkauskin olisi hukassa, niin tiedän sen olevan tallella, kun lapseni ei tule sovittuna aikana kotiin ja huoli siitä on suuri. Tai kun lapseni esiintyy koulun juhlissa ja sitä ylpeyden määrää on vaikea kuvailla. Jollakin tapaa (niin hassulta kuin se kuulostaa) diagnoosin saaminen on helpottanut ärsytystäni. Sain vihdoin toiselta ihmiseltä "tiedon", miksi lapseni on niin levoton. Sen myötä pääsen itse käsittelemään omia ajatuksia sekä miettimään, olenko vaatinut lapseltani liikaa? Millä tavoin voisimme kannustaa lastani saattamaan tehtäviä päätökseen ja miten levottomuutta voisi purkaa, siten ettei taulut tipu seiniltä. Ja jollakin tapaa se selittää minulle ne kärrynpyörät ja käsillä seisomiset, joita minun on välillä niin vaikea sietää.
Se olisiko meidän välit päässeet tähän tilanteeseen, jos olisimme aikaisemmin saaneet diagnoosin ei voi jälkikäteen tietää..Nyt voi vain katsoa eteenpäin ja pienin askelin koittaa korjata sitä, mitä on jo rikki saatu. En halua, että lapseni, rakas lapseni, joutuu tuntemaan, ettei hänen äitinsä hyväksy ja rakasta hänta sellaisena kuin hän on!
Kerroin jo aikaisemmin, että meidän 9-vuotias tytär sai hiljattain diagnoosia tarkkaamattomuuspulmista. Se ei ollut mikään yllätys, sillä hän on ollut aika erittäin levoton ja liikkeessä koko ajan. Ja vaikka tieto, ettei kaikki ole vain epäonnistuneen kasvatuksen tulosta, helpotti niin lisäsi se myös syyllisyyttä. Miksi en vaatinut tutkimuksia aikaisemmin, vaikka sisimmissäni tiesin koko ajan, ettei kaikki ole hyvin?
Jo pienenä Emilia oli hyvin levoton. Hän on ainut meidän lapsista, joka ei ole koskaan oikein leikkinyt millään leluilla. Hänen leikkinsä oli aina hyvin aktiivisia roolileikkejä, esityksiä ja esillä oloa. Hän jaksoi vain hetken leikkiä ja vaihtoi leikkiä koko ajan. Toisaalta hän oli myös iloinen, ulospäinsuuntautunut ja liikunnallinen. Sellainen jonka iloisuutta ja ystävällisyyttä kaikki edelleen ihastelee. Levoton hän on edelleen ja jotenkin se on vaan kasvun myötä korostunut. Se ettei hän kykene kävelemään normaalisti vaan kulkee kärrynpyöriä tehden. Hän ei saa annettuja tehtäviä kotona tehtyä loppuun vaan keskittyminen häviää kesken tekemisen ja vaihtuu toiseen. Hän ei kykene edes yhden ruokailun ajan istumaan pöydässä, vaan hyppää vähän väliä hakemaan jotakin jne..
Ja nämä pieniltä tuntuvat asiat (nyt kun ne tähän kirjoittaa, saa ne mittasuhteet pienenemään) ovat saaneet meidän välille negatiivisen suhteen. Pitkään toivoin, että kaikki se levottomuus, joka alkoi käydä omille hermoille, olisi ohimenevää. Mutta vuosien myötä ja sen lisääntyessä, alkoi oma ärsytys kasvaa enemmän. Tuntuu, että en jaksa yhtään kärrynpyörää enää, vaikka ne niin pieniä asioita onkin. Tämä ärsytys taas näkyy varmasti tavassa, jolla hänelle puhun tai kuinka kohtaan hänet. Vaikka olemme melko tiivis perhe ja teemme paljon asioita perheenä, minulla on Emilian kanssa nykyisin aika vähän kahdenkeskisiä hetkiä. Tiedän, että hän kaipaa niitä, mutta välillä tuntuu, etten pysty siihen. En vain pysty olemaan hänen kanssaan ärsyyntymättä..Voi kun tietäisin miksi?
Tästä kannan eniten syyllisyyttä elämässäni. Rakastan häntä paljon ja vaikka välillä jopa tuntui, että se rakkauskin olisi hukassa, niin tiedän sen olevan tallella, kun lapseni ei tule sovittuna aikana kotiin ja huoli siitä on suuri. Tai kun lapseni esiintyy koulun juhlissa ja sitä ylpeyden määrää on vaikea kuvailla. Jollakin tapaa (niin hassulta kuin se kuulostaa) diagnoosin saaminen on helpottanut ärsytystäni. Sain vihdoin toiselta ihmiseltä "tiedon", miksi lapseni on niin levoton. Sen myötä pääsen itse käsittelemään omia ajatuksia sekä miettimään, olenko vaatinut lapseltani liikaa? Millä tavoin voisimme kannustaa lastani saattamaan tehtäviä päätökseen ja miten levottomuutta voisi purkaa, siten ettei taulut tipu seiniltä. Ja jollakin tapaa se selittää minulle ne kärrynpyörät ja käsillä seisomiset, joita minun on välillä niin vaikea sietää.
Se olisiko meidän välit päässeet tähän tilanteeseen, jos olisimme aikaisemmin saaneet diagnoosin ei voi jälkikäteen tietää..Nyt voi vain katsoa eteenpäin ja pienin askelin koittaa korjata sitä, mitä on jo rikki saatu. En halua, että lapseni, rakas lapseni, joutuu tuntemaan, ettei hänen äitinsä hyväksy ja rakasta hänta sellaisena kuin hän on!
Kommentit
Lähetä kommentti