Arjen vuoristossa

"Silloin luulit et tää on the end Mut ei ollut sun aika tulla osaksi merta Päivät taittui eteenpäin, mut sä takaraivoon jäit Eikä me koskaan enää puhuttu siitä Eihän leijonilla oo kyynelkanavii Kun heikkoudetkin on vahvuuksii En mä kehtaa edes kysyä Hei mikä on, mut huomaan sun silmistä Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää Eikä kukaan muu sitä nää Vaik sut on luotu kantamaan, nousemaan aina uudestaan Oon pahoillani en osannut lohduttaa, mut lupaan vielä se helpottaa Kuka meidät opetti, niin pysymään hiljaisuudessakin Jos sä viitot huomaako kukaan Ja kun kuplat puhkeaa, kaaosta ei voi kahlita Kun tänään naamiot riisutaan Ja koko maailma näkee sen, mitä sä kavahdit peitellen Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää Eikä kukaan muu sitä nää" (Ellinoora) Tämä aihe on pyörinyt jo useamman vuoden blogini tallennetuissa teksteissä, mutta en ole saanut sitä kirjoitettua. Ehkä juurikin siksi, että siitä puhuminen tai kirjoittaminen tuntuu syylliseltä ja epäonnis...

Aikamoinen aika on vierähtänyt kirjoittamatta tänne mitään. Jotenkin ei vain ole ollut innostusta kirjoittaa eikä aina aikaakaan. Nyt kun olemme eläneet jo reilun kuukauden tätä poikkeustilaa koronan takia, ajattelin kirjoitella meidän kotikoulun kuulumisia. Meillä lapset (3-lk, 5-lk ja 7.lk) ovat olleet keskenään kotona tämn kotiopetusksen ajan, sillä itse olemme olleet töissä. Nyt jäin itse 2 viikoksi kotiin auttelemaan lähinnä tuota meidän kolmosluokkalaista koulunkäynnistä. Isommat ovatkin hoitaneet koulunkäynnin hyvinkin itsenäisesti ja tarvinneet apua lähinnä tehtävien tarkistamisessa sekä koevalvonnassa, mutta nuorimmaisen opiskelut ilman aikuista on meinannut tahmoa. Olen sitten etäopettanut töistä käsin puhelimitse ja osan olemme ahertaneet iltaisin. Miltä tämä opetus on sitten näin äidin silmistä tuntunut? No, onhan tässä saanut muuttua opettajasta rehtoriin ja monia uusia asioita on jouduttu yhdessä tekemään. Toisaalta en ole koskaan ollut näin hyvin perillä lasten...