Miten me jokainen puhallamme huolet pois eritavalla

"Puhallus ja suukko 

Irina

Joskus vaan täytyy joustaa ei taittua vaan taipua vahingoista jotakin opikseen ottaa ja ryhtinsä koettaa taas suoristaa

huolet vuoriksi voi kasaantua ja tiedän niiden alla vahvakin voi musertua puhallus ja suukko auttoi joskus aiemmin väistyisikö vuoret jos puhallankin kovemmin huomiseen luottaisinkin huomiseen luottaisinkin

mä en taida olla vahvin huomaisin kai jos oisin monen harteilla on niin kovin raskas lasti ei en omaani niihin pois vaihtaisi

tiedän kyllä huolet vuoriksi voi kasaantua ja joskus niiden alla vahvakin voi musertua puhallus ja suukko auttoi joskus aiemmin väistyisikö vuoret jos puhallankin kovemmin huomiseen luottaisinkin"

Viime aikoina meidän elämään on mahtunut huolta ja murhetta ihan riittämiin. On joutunut elämään pelon ja epävarmuuden kanssa ja elämme siinä edelleen. Einarin kohtausten alettua viime keväänä, ensimmäinen asia mikä päähäni nousi oli, kasvain. Puhuin huolesta neurologille, joka piti asiaa epätodennäköisenä ja huoleni pieneni. Nyt päänsärkyjen alettua ja koko ajan pahennuttua sama huoli nousee taas päälle. Voiko siellä päässä olla jotakin, joka aiheuttaa kaiken. Siksi olen huojentunut, että pääsemme vihdoin magneettikuviin. Jos ja toivottavasti kun sieltä mitään ei löydy, niin saan oman pääni sisälle rauhan ja pystyn taas hengittämään asteen helpommin.

Olen tässä viime aikoina huomioinut, miten eri tavalla me mieheni kanssa huolet käsittelemme. Kun minulle tulee vastaan joku huolenaihe, kaipaan siihen vastauksia heti. Pahin tapani on kääntyä vihollisemme Googlen puoleen ja etsiä ilmassa oleviin kysymyksiin vastauksia sieltä. Valitettavan usein ne vastaukset vain lisäävät huolta, eivät vähennä sitä. Mieheni taas ei halua lähteä ajattelemaan JOS-asetelmalla, vaan haluaa odottaa kaikki tulokset ennen kuin ajattelee mitään. Minä myös haluan puhua, puhua ja puhua. Kun pelko viime viikolla lähes lamautti minut, tunsin silti tarvetta puhua. Yritin puhua miehelleni, mutta hän taas käsittelee huolet eri tavalla ja ei halua juurikaan puhua. Minä sitten puhuin kaikille joita vain tapasin, joka pienimmän päiväkodin tädille. Siinä me molemmat olemme tavallaan samanlaisia, että kun huoli on suuri pakenemme sitä tekemisen pariin: Mieheni töihin ja minä kotihommiin. Itse koen sen siten, että pyykkipinoja voin hallita, vaikka huolia en voisikaan.

Viime viikolla kuitenkin koin kaiken huolen keskellä pienen romahduksen. Kun lääkäri puhelimessa sanoi, että meidän täytyy tulla seuraavana päivänä päivystysajalle, koin huolen niin suurena, että se pääsi voittamaan minut. Olin koko illan lähes kyvytön tekemään mitään. En jaksanut tavata ketään, enkä varsinkaan puhua kellekään. Pelkäsin todellista romahtamista. Yleensä haluan raskaankin arjen keskellä pysyä kiinni tietyissä asioissa, kuten omissa harrastuksissa. Koen, että jos jätän harrastuksen väliin, olen luovuttanut huolelle vallan ja alistunut odottamaan pahinta. Näin siis kävi hetkellisesti viime viikolla. Seuraavana päivänä kuitenkin sain itseni koottua ja nyt jatkan taas eteenpäin, huolien keskellä mutta eteenpäin kuitenkin...