Lasten ystävyyssuhteet äidin silmin

Näin ystävänpäiväviikon kunniaksi ajattelin kirjoittaa useamman ystävyyttä käsittelevän/sivuuttaman julkaisun. Aloitan tämän usein itseäni pohdituttavalla asialla eli lasteni ystävyyssuhteilla. Meillä on neljä toisistaan hyvin erilaista lasta, niin myös ystävyysasioissa.

Esikoisemme on aina ollut ryhmätilanteissa sosiaalinen ja hakeutunut toisten seuraan, ei siis missään tapauksessa syrjäänvetäytyvä. Hänellä on kavereita koulussa ja harkoissa, mutta ei vapaa-ajalla. Olin monta vuotta huolissaan siitä, että hänellä ei ollut yhtään erityisen hyvää ystävää tai siitä, ettei hän vapaa-ajallaan ollut kavereiden kanssa, kunnes tajusin että se asia ei vaivaa häntä, vaan minua. Hän viihtyy vapaa-ajalla paljon itsekseen ja kotona sisarusten kanssa. Hän ei koe jäävänsä mistään paitsi tai että olisi yksinäinen, joten uskalsin itsekin hengähtää. Edelleenkään hän hyvin harvoin saa kutsuja kavereiden syntymäpäiville, kutsuu kavereita meille tai on menossa heidän luo. Silti hän kuuluu osaksi jääkiekkoporukkaa, koululuokkaa, ei ole koskaan koulussa yksin ja laskettelurinteeseen mennessäkin kavereita löytyy heti. Ymmärsin huoleni olevan toistaiseksi turha. Ehkä se kumpusi siitä, että itse lapsena minulla oli monia hyviä ystäviä ja olin jatkuvasti menossa heidän luokseen tai toisinpäin.

Vanhempi neitimme on taas aivan toista maata. Hän tylsistyy heti, jos hänellä ei ole kaveria. Hän on sanotaanko yltiösosiaalinen ja saa kavereita mistä vaan. Jos olemme reissussa tai vaikkapa jäähallilla, on hän ensimmäisen 15 minuutin aikana jo tutustunut johonkin, sama se onko hän poika vai tyttö. Hänellä on paljon ystäviä koulussa, harrastuksissa sekä naapurustossa, mutta myös muutama ystävä ylitse muiden. Hänen kohdalla ei siis tarvitse huolehtia ystävien määrästä, mutta välillä ystävyyssuhteiden laadusta. Jo tuossa iässä on ikävää huomata, että kaverisuhteet voivat olla hyvin raadollisiakin ja kavereita hankitaan myös miellyttämällä muita. Tässä asiassa olen joutunut olemaan omankin tyttöni kohdalla tuntosarvet herkkänä ja joudun edelleen.

Nuorempi poikani on myös hyvin sosiaalinen ja tutustuu mielellään uusiin ihmisiin. Silti myös hänessä on havaittavissa samaa kuin esikoisessa, eli hänkin mielellään viettää vapaa-ajan yksikseen leikkien tai sisarusten kanssa. Hän hyvin harvoin kaipaa kavereiden luo tai pyytää kutsumaan heitä meille. Hänen kohdallaan olen ollut huolissaan joka vuosi vaihtuneista lapsiryhmistä, jonka takia hänen on varmasti ollut vaikea löytyy pitempiä pysyviä ystävyyssuhteita. Hänelläkään ei ole yhtä hyvää ystävää, mutta nyt koulun aloituksen jälkeen on taas löytynyt useampi uusi hyvä ystävä. Tämän takia en olekaan kauhean innostunut ajatuksesta, että lapseni tuplaisi ekaluokan ja vaihtaisi taas lapsiryhmää.

Nuorimmaiseni on vielä niin pieni, että hänen parhaat kaverit ovat pitkälti omat sisarukset ja ne jotka äidin kontaktien kautta ovat muodostuneet. Hän vasta kovasti harjoittelee yhteistyötaitoja ja kaverina olemista ja monissa asioissa, kuten tavaroiden jakamisessa, on vielä paljon opittavaa. Minulla on muutaman ystävän kanssa samanikäisiä lapsia, joiden kanssa olemme tavanneet ihan pienestä asti säännöllisen epäsäännöllisesti. Siinä on ollut ihana huomata, miten ne taidot karttuu. Alkuun eivät voineet leikkiä hetkeäkään keskenään vaan tappelu alkoi heti, mutta nyt leikit sujuu jo hetkittäin oikein mallikkaasti.

Ehkäpä meidän äitien tehtävä on huolehtia, jopa niistäkin asioista, joista omat lapsemme ei kanna huolta...