Sata salamaa iskee tulta
Sanotaan salama ei iske kahdesti samaan paikkaan eikä lottovoitto osu kohdalle useasti, mutta erityisyys näköjään tulee. Olen nyt pari päivää sulatellut meidän vanhimman tyttären koulupsykologin tuloksia ja siihen liittyvää palaveria ja nyt voisin koittaa purkaa tuntojani ulos.
Tosiaan meidän vanhempi tytär kävi nyt syksyn aikana koulupsykologin tutkimuksissa levottomuuden takia. Koulussa on ollut koko ajan ongelmana istua omalla paikalla, olla häiritsemättä toisia ja tehdä tehtävät loppuun. Samaa keskittymisongelmaa on ollut havaittavissa myös kotona jo pienestä lähtien. Ja ei siis ollut enää yllätys, että tutkimukset osoittivat samaa. Emilia suoriutui kaikista muista osioista ikätasonsa mukaan (eli mitään oppimiseen liittyvää ongelmaa ei ole), mutta impulssien vastustamisessa on vaikeuksia. Hänen on vaikea vastustaa ympärillä olevia ärsykkeitä ja oman pään sisällä olevia ärsykkeitä, joiden takia hänen käytöksensä on levotonta ja toiminta katkeilee jatkuvasti. Saimme siis perheeseen kolmannen erityislapsen, kolmannen tarkkaamattomuusongelmaisen lapsen..Miltä se siis tuntuu?
Koulupalaverin jälkeen ei tuntunut miltään. Suurempi huoli oli kotona oleva kuumeinen lapsi. Toisaalta olin jo tiennyt tämän, osannut odottaa ja ehkä jopa salaa toivonut että jotakin löytyy. Ei tullut sitä suurta surua ja epätoivoa, joka aikaisemmin lasten dignooseista on syntynyt. En vaipunut parin päivän masennukseen tai alakuloon..Onko se huolestuttavaa, olenko jo niin turta ja tunteeton, ettei mikään enää kosketa minua? Vaikka kuinka lisää vastoinkäymisiä tulisi eteen niin ei tunnu missään??
Nyt olen saanut pääni sisällä asiaa prosessoida. En edelleenkään tunne surua, vihaa, epätoivoa, katkeruutta, mutta olen lievästi pettynyt. Pettynyt siihen, ettei elämällä ollut tässäkään suhteessa meille helpotusta. Pettynyt siihen, etten aikaisemmin vaatinut lapselleni tutkimuksia, vaikka olen jo useamman vuoden tiennyt jotakin ongelmia olevan. Toisaalta olen helpottunut, sillä nyt saimme lapselle konkreettisia toimia, joilla tuetaan koulussa keskittymistä. Sain myös itselleni helpotusta paska-äiti tunteeseen, en ehkä sittenkään ole pilannut lastani kasvatuksellani, vaan käytös voi johtua muustakin. Tämän lapsen kohdalla olen paljon kamppaillut syyllisyys tunteen kanssa. Tunnen syyllisyyttä, kun hänelle ei ole riittänyt aikaa samalla lailla kuin vaativille pojille, olen joutunut antamaan hänelle paljon vastuuta ja pyytänyt auttamaan kotitöissä ja joskus mietin johtuuko käytös siitä. Tämän diagnoosin myötä tunnen hieman helpotusta, ettei ehkä johdukaan.
Tunnen myös suurta toivoa tulevaisuutta kohtaan. Tunnen toivoa, että lapsi saa nyt antsaitsemaansa apua ja olo koulussa helpottuu. Vielä ei itse oppimiseen ole ongelmia tullut ja avun saannin takia ei toivottavasti tulekaan. Toivon myös, että minun ja tyttäreni välit lähentyisivät uudelleen. Minun elämäni kipein piste on se, että tyttäreni levottoman käytöksen takia suhtautumiseni häneen on jotenkin muuttunut. Ärsyynnyn häneen helposti enkä koe niin suurta kiintymystä kuin ennen. Näistä negtiivisista tunteista tunnen suurta syyllisyyttä, onhan hän silti minun rakas tyttäreni. Ehkä tieto, etten ole hänenkään suhteen täysin epäonnistunut, antaisi minulle lisää voimia jaksaa hänen impulsiivisuuttaan ja asioiden keskeneräisyyttä ja sitä kautta pääsemme takaisin entiseen suhteeseen. Koska tämä meidän välinen suhde on suuri ja kipeä asia, en tässä sen syvemmälle siihen lähde kirjoittamaan. Voisin koittaa siitä kirjoittaa myöhemmin oman postauksen, kun on sen aika..
Kuitenkin näin loppuun tiivistän tämän hetken tunnelmat: Toivo, helpotus ja usko paempaan huomiseen!
Tosiaan meidän vanhempi tytär kävi nyt syksyn aikana koulupsykologin tutkimuksissa levottomuuden takia. Koulussa on ollut koko ajan ongelmana istua omalla paikalla, olla häiritsemättä toisia ja tehdä tehtävät loppuun. Samaa keskittymisongelmaa on ollut havaittavissa myös kotona jo pienestä lähtien. Ja ei siis ollut enää yllätys, että tutkimukset osoittivat samaa. Emilia suoriutui kaikista muista osioista ikätasonsa mukaan (eli mitään oppimiseen liittyvää ongelmaa ei ole), mutta impulssien vastustamisessa on vaikeuksia. Hänen on vaikea vastustaa ympärillä olevia ärsykkeitä ja oman pään sisällä olevia ärsykkeitä, joiden takia hänen käytöksensä on levotonta ja toiminta katkeilee jatkuvasti. Saimme siis perheeseen kolmannen erityislapsen, kolmannen tarkkaamattomuusongelmaisen lapsen..Miltä se siis tuntuu?
Koulupalaverin jälkeen ei tuntunut miltään. Suurempi huoli oli kotona oleva kuumeinen lapsi. Toisaalta olin jo tiennyt tämän, osannut odottaa ja ehkä jopa salaa toivonut että jotakin löytyy. Ei tullut sitä suurta surua ja epätoivoa, joka aikaisemmin lasten dignooseista on syntynyt. En vaipunut parin päivän masennukseen tai alakuloon..Onko se huolestuttavaa, olenko jo niin turta ja tunteeton, ettei mikään enää kosketa minua? Vaikka kuinka lisää vastoinkäymisiä tulisi eteen niin ei tunnu missään??
Nyt olen saanut pääni sisällä asiaa prosessoida. En edelleenkään tunne surua, vihaa, epätoivoa, katkeruutta, mutta olen lievästi pettynyt. Pettynyt siihen, ettei elämällä ollut tässäkään suhteessa meille helpotusta. Pettynyt siihen, etten aikaisemmin vaatinut lapselleni tutkimuksia, vaikka olen jo useamman vuoden tiennyt jotakin ongelmia olevan. Toisaalta olen helpottunut, sillä nyt saimme lapselle konkreettisia toimia, joilla tuetaan koulussa keskittymistä. Sain myös itselleni helpotusta paska-äiti tunteeseen, en ehkä sittenkään ole pilannut lastani kasvatuksellani, vaan käytös voi johtua muustakin. Tämän lapsen kohdalla olen paljon kamppaillut syyllisyys tunteen kanssa. Tunnen syyllisyyttä, kun hänelle ei ole riittänyt aikaa samalla lailla kuin vaativille pojille, olen joutunut antamaan hänelle paljon vastuuta ja pyytänyt auttamaan kotitöissä ja joskus mietin johtuuko käytös siitä. Tämän diagnoosin myötä tunnen hieman helpotusta, ettei ehkä johdukaan.
Tunnen myös suurta toivoa tulevaisuutta kohtaan. Tunnen toivoa, että lapsi saa nyt antsaitsemaansa apua ja olo koulussa helpottuu. Vielä ei itse oppimiseen ole ongelmia tullut ja avun saannin takia ei toivottavasti tulekaan. Toivon myös, että minun ja tyttäreni välit lähentyisivät uudelleen. Minun elämäni kipein piste on se, että tyttäreni levottoman käytöksen takia suhtautumiseni häneen on jotenkin muuttunut. Ärsyynnyn häneen helposti enkä koe niin suurta kiintymystä kuin ennen. Näistä negtiivisista tunteista tunnen suurta syyllisyyttä, onhan hän silti minun rakas tyttäreni. Ehkä tieto, etten ole hänenkään suhteen täysin epäonnistunut, antaisi minulle lisää voimia jaksaa hänen impulsiivisuuttaan ja asioiden keskeneräisyyttä ja sitä kautta pääsemme takaisin entiseen suhteeseen. Koska tämä meidän välinen suhde on suuri ja kipeä asia, en tässä sen syvemmälle siihen lähde kirjoittamaan. Voisin koittaa siitä kirjoittaa myöhemmin oman postauksen, kun on sen aika..
Kuitenkin näin loppuun tiivistän tämän hetken tunnelmat: Toivo, helpotus ja usko paempaan huomiseen!
Kommentit
Lähetä kommentti