Syy hiljaisuuteen
Olen hetken pitänyt blogin osalta hiljaisuutta ja tämä johtuu siitä, että olen ollut liian väsynyt sanomaan mitään. Ei ole ollut mitään sanottavaa tai kaikki mitä haluaisi ulos päästää olisi epätoivoinen huuto.
Viime viikko oli erittäin raskas Einarin voinnin suhteen. Viikko alkoi sillä, että maanantaina hain jo pojan ensimmäisen kerran kotiin kovan päänsäryn takia. Poika oli niin kipeä kun hänet hain, että hän sanoi: "Koskee niin kovaa, että pelkäsin putoavani sängyltä." Se tuntuu näin äidistä todella pahalta ja sattuu sydämeen. Keskiviikkona oli poika ehtinyt olla koulussa vain puoli tuntia, kun terkkari soitti pojan päänsärystä. Poika sai lääkkeen ja jäi kouluun, mutta kun hain hänet koulusta, oli hän juuri oksentanut. Eipä taaskaan auttanut kun kotiin lepäämään. Päänsärkyä oli myös torstaina ja koko viikon lapsi oli taas niin väsynyt, ettei muuta kuin nukkunut iltapäivät. Viikonloppuna päänsärkyjä ei onneksi ollut.
Miltä tämä sitten tuntuu? Ihan helvetin pahalta ja epäreilulta. Viime viikolla olin katkera, mutta mille? Varmaan elämälle ja sille miten paljon se on antanut pienelle miehelle kannettavaa. Pakko myös rehellisesti myöntää, että välillä itselle iskee myös katkeruus siitä, miksi nämä kaikki vastoinkäymiset on annettu juuri meidän perheelle kannettavaksi? Tosin en tällaistä toivo edes pahimmalle vihamiehelle, jos sellainen minulla olisi.
Ja näiden mustien hetkien takia, en pystynyt edes kirjoittamaan pahaamieltäni ulos. Mutta nyt saan sen taas sanotuksi ja kirjoitetuksi, sillä meillä oli oikein mukava viikonloppu perheen kesken ja siitä sain paljon voimia uskoa parempaan, ei ehkä vielä huomiseen, mutta parempaan tulevaisuuteen kuitenkin. Illalla kun olimme saunoneet ajankassa ja iltatoimissa sain viettää hetken jokaisen lapsen kanssa, tunsin taas pitkästä aikaa sen lämpimän tunteen, olin onnellinen. olin onnellinen siitä, että minulla on juuri nämä neljä lasta kaikkine vaikeuksineen.
Viime viikko oli erittäin raskas Einarin voinnin suhteen. Viikko alkoi sillä, että maanantaina hain jo pojan ensimmäisen kerran kotiin kovan päänsäryn takia. Poika oli niin kipeä kun hänet hain, että hän sanoi: "Koskee niin kovaa, että pelkäsin putoavani sängyltä." Se tuntuu näin äidistä todella pahalta ja sattuu sydämeen. Keskiviikkona oli poika ehtinyt olla koulussa vain puoli tuntia, kun terkkari soitti pojan päänsärystä. Poika sai lääkkeen ja jäi kouluun, mutta kun hain hänet koulusta, oli hän juuri oksentanut. Eipä taaskaan auttanut kun kotiin lepäämään. Päänsärkyä oli myös torstaina ja koko viikon lapsi oli taas niin väsynyt, ettei muuta kuin nukkunut iltapäivät. Viikonloppuna päänsärkyjä ei onneksi ollut.
Miltä tämä sitten tuntuu? Ihan helvetin pahalta ja epäreilulta. Viime viikolla olin katkera, mutta mille? Varmaan elämälle ja sille miten paljon se on antanut pienelle miehelle kannettavaa. Pakko myös rehellisesti myöntää, että välillä itselle iskee myös katkeruus siitä, miksi nämä kaikki vastoinkäymiset on annettu juuri meidän perheelle kannettavaksi? Tosin en tällaistä toivo edes pahimmalle vihamiehelle, jos sellainen minulla olisi.
Ja näiden mustien hetkien takia, en pystynyt edes kirjoittamaan pahaamieltäni ulos. Mutta nyt saan sen taas sanotuksi ja kirjoitetuksi, sillä meillä oli oikein mukava viikonloppu perheen kesken ja siitä sain paljon voimia uskoa parempaan, ei ehkä vielä huomiseen, mutta parempaan tulevaisuuteen kuitenkin. Illalla kun olimme saunoneet ajankassa ja iltatoimissa sain viettää hetken jokaisen lapsen kanssa, tunsin taas pitkästä aikaa sen lämpimän tunteen, olin onnellinen. olin onnellinen siitä, että minulla on juuri nämä neljä lasta kaikkine vaikeuksineen.
Kommentit
Lähetä kommentti